"Vai enkeli!… Vaan maltas! Siksi jo moni luulee Harhamaa!… Hän Jehovasi enkeliksi, sun turvaksesi tulla saa! Jehovan häll' on kaapu… Loimet ja kuteet, eleet, työt ja toimet on minun… Mulle raataa hän."
Martva:
— "Minä en luotasi luovu milloinkaan!"
Viha leimahti Perkeleen silmissä. Tulena säteili katse. Enkelit pysäyttivät keinuntansa. Perkele teki uhkaavan liikkeen ja lausui ivallisesti:
"Voi naikkonen!… Mun paulassani viserrät moista vannontaa! Vai et sä luovu!… Kaulassani sä kohta riiput!… Koko maa on mulle tomu, astinlauta: Ei ansastani mikään auta nyt sua pois… Sä minun oot."
Hän leimahti ylpeytenä, voimana ja viisautena, kruunun sädesuihkun häntä valellessa. Enkelien riemu nousi rajattomaksi. Keinut hävisivät. Keinujat alkoivat kauniin karkelon, pyörien piireissä, kukat ja käärmeet käsissä, laulaen karkelon soitoksi Perkeleelle kunniata:
"Me tanssimme ja keinumme. Kuin kukka sulle kunniaa me kannamme. Ensiksi kaksin pyörimme… ja kukkaa suutelemme… Nyt piirit uudet muodostuu. Me kolmin niissä pyörimme… Nyt nelin… viisin… kuusin ja… niin aina edespäin… Näin kaunis käsi kaartelee, kädessä kukka tuoksuva. Kumarrus sievin sulle nyt ja polventaivahdus! Sä annat sievää tyttöä Jehovan valko-enkelin sun keinuihisi johdattaa ja niissä keinuttaa. Siis kanna siitä kiitos nyt: tää kaunis polven notkahdus… pyörähdys… armas kumarrus ja täysi polvistus!"
— "En koskaan, en koskaan minä luovu Sinusta. Sinun on valtakunta, voima ja kunnia!" — lopetti Martva, toistaen lupauksensa, nousi ylös ja poistui kirkosta rauhallisena. Keinukepeänä, mielessä rauhan aarre, astui hän kirkkokoivikon halki, missä jokainen koivu hymyili hänelle vanhana tätinä. Nurmen kastikainen katseli häntä kallellapäin, voikukka kademielin ja lintunen tirskautti ihmettelevän tvirrinsä.
Venerannassa odottivat jo Litvan vesikansan veneet, soutajat valmiina tuhdoilla istumassa, keula selälle käännettynä. Yksikään vene ei lähtenyt ennen Ranniston venettä, sillä kaikki odottivat Martvaa, Litvan ylpeyttä, sen kauniin järven purjetuulta ja rantojen pyhää lintua. Nyt hän tuli kuin laulu tietä myöten, koivuntuoksu hartioilla, ja istui isänsä veneeseen. Voimakkaat aironvedot vetäisivät veneen lumpeikon läpi seinälle vedelle. Veneistö hajosi, ohjaten kukin kotirantaansa kohti. Ja kun oli selälle päästy, kuului Ranniston veneestä harras veisuu. Siihen yhtyi koko veneistön väki ympäri sinistä järven selkää ja ihana laulu liittyi taivaan kauneuteen, veden rikkauteen ja maan viljavuoteen, ylistäen Jumalaa korkeudessa.
Litvan laulu.