"Pilvi säveleitä sataa sulle, verraton ja suuri, kaikkeuden alkujuuri. Ei oo sulla suuntaa, rataa. Kuljet niinkuin vapaa tuuli, minne tahtos kantaa vaan. Tulvillaan kaikki on kunniaasi… Rauhaton on sun vihollisesi. Turvaa hän ei mistään saa. Sua kaikki palvoaa."
Kuin ukkos-ilma silloin raikui soitto miljoonain enkelien. Rajusäänä seottui siihen suuri kuorolaulu sulaen aivan sulopauhinaksi, mi vyöryi, kaikupohjaksensa etsi kaikkeuden rantaa, joka ranta aina itseensä haihtuu. Ase-metsä välkkyi. Etäällä ihmis-silmän siintämissä toistensa ohi tulikeihäsmetsät tahdissa laulun sekä suuren soiton kohisten liikkuivat, kun enkel-joukot herralleen siten kunniata tehden jatkoivat suurta kaunokulkuaan.
Jo taukos suuri sävel vihjauksesta ja sotajoukot hiljaa paikoillansa nyt seisoivat taas eessä Perkeleen, jok' ylpeänä, majesteetillisna nyt nähtäväksi loihti paratiisin, miss' ihmishenki iki-onnellisna Jumalan yhteydessä oli, toimi. Avautui näky ihmeen kaunis, armas: Kuin nöyrä orja raatoi suuri luonto hyväksi ihmisen. Puu aina vehree hedelmää kantoi, riemuin, onnellisna, kuin äiti kantaa lasta sydän-allaan iloiten taakastansa… Päivä paistoi, kuu öisin antoi tenhohohdettansa iloiten, kun saa sitä runsain mitoin jaella ihmiselle, kuten neito on onnellinen, kun saa suloansa jaella viljoin mielitietyllensä onneksi sen. Ja yhtä onnellisna valmisti ihmiselle siimeen lehto ja sammal hienoimmaksi untuvaksi vuoteeksi hälle kasvoi. Kauneudellaan koristi kukka nurmet häntä varten sadoilla loistavilla väreillään.
Niin loisti kaikki. Kukkamaiden päällä leijaili tuhatväri-perhospilvi ja peitti kaiken väriharsoon, joka säteistä päivän hohti, leijaellen hiljalleen väri-valokylvyssään. Sen kaiken yli kauniit lintuparvet kutoivat suurta sävelverhoansa, mi peitti sointuihinsa kaiken, kuten. runoiltu harso peittää ihanuutta. Sen sävelharson alla ihmiselle antautui koko luonto morsianna tarjoillen hälle aina parhaitaan. Kuin konsanansa Jumalalle kantoi niin koko luomakunta uhriaan.
On kaikki hiljaa. Ihmeen kaunis näky huikaisi enkeleitä Perkeleen. On paratiisi rauhaa tulvillansa. Jänistä armasteli jalopeura kuin äiti lastaan. Tiikeri ja kauris nukkuivat rauhallisna vieretysten kuin lapsipari. Suuri ihmishenki, mi puhdasta ol' aivan jumaluutta, sai sopusointuun kaiken. Koko luonto tajusi jumaluuden ihmisessä sen tunnustain ja aivan vaistomaisna, kuin lapset suuren vieraan läsnäollen talttuivat pedot. Kaikki aherteli kuin eessä sen, jot' ei voi vastaan nousta, ei suututtaa. Keskellä paratiisin elämänpuu hedelmätaakkaa kantoi, kuin jalo, hurskas äiti, jonka rinnat jalointa, ylevintä ravintoaan armaalle lapsoselle valmistavat, ja äiti itse sitä tehdessänsä jalostuu, puhdistuu ja henki nousee korkeuteen, kuten uhraajan, mi kantaa jalointaan antimiksi Korkeimmalle. Runoksi ihanaksi kaikki sointui. Ei tuullut. Tuuli oli nukkununna; se oli lapsen viatonta unta ja morsiamen armaan ikävää. Varpuista vaali ahnas petohaukka kuin kana poikiansa siiven alla ja lintu lauloi pedon nukuksiin.
Niin loisti paratiisi. Ihmishenki siell' eli onnellisna, autuaana, puhtaana, korkeana. Jumaluutta kuvasti katse, käynti, korkee otsa. Kuin majesteetti siellä ylevänä, keskellä petoparvien hän kulki Jumala-ihmisnä. Ja Jumalaansa hän puhtain mielin suhtautui kuin lapsi, mi luottain painuu armaan äidin rintaan, kun miel' on puhdas, rikos tuntematon, ja syyllisyydentunne tuiki outo. Hän puhtain mielin, avoimena, saattoi lähetä Jumalaa, kuin veljeään. Ol' yksi ainut hälle tuntematon: Ei tiennyt pahaa hän. Kuin puhdas lapsi hän tunsi hyvän vain. Ei halpa rikos viel' ollut hälle pahan olemusta tutuksi tehnyt. Siksi ei hän tiennyt, mi hyvän pahuudesta erottaa. Ei tiennyt hän myös mit' on onnettomuus ja tuska, kärsimys, kun onni, rauha hyvästä suhteestansa Jumalaan hänelle puhkesi kuin aamuvalo, mi helähtää kuin armain lapsen nauru. yön aamuruskoisesta hymyilystä kirkkaaksi hohteeks' yli kaiken maan. Vaan paratiisin puista kauneimpana kukoisti hyvän-, pahantiedon puu. Se siellä hohti tuli-omenissaan, loisteellaan houkutellen, niin kuin tyttö, mi kiehtoo miestä ulkokuorellansa, peitellen sillä muun, kuin syötti ongen. Sen joka oksa, maasta latvaan asti, makeinta, kiehtovinta herkkuansa tarjoili syötäväksi ihmiselle ja kutsui niinkuin vietin kiihotin, mi valittuaan kutsuu nautintoon. Jokaisen oksan päässä lauloi lintu säveltä hekkumaista soidin-ajan: se sävel lemmen herkkuisuutta kertoi, sekottuin lehden tuoksuun huumaavaan. Kuin kaunein morsian se hohti siinä yllänsä paratiisin valovaippa, hohteena aistipuna, helyinänsä makeimmat laulut, joilla lintuparvi sen helmitteli helmiin hempeimpiin.
Ylhäältä kuiva, vuolas sävelvirta yhäti tulvi joukkoon Perkeleen. Hän itse suurna, mutta kademielin silmäili, kuinka iki-onnellisna el' ihminen ja kiintyi paratiisiin, ja koko luonto raatoi rauhallisna ja täyttä onnen siemausta joi. Hän yksin oli rauhaton, hän, joka on kaiken Luojan luoman vihamies ja vaanii hetkeänsä, kavalana kuin käärme, joka pelokkaana mataa pensaassa piilotellen, rauhatonna saalista väijyy, kaikkein vainoomana. Sen tuntien, nyt kateuttaan peittäin hän lausui enkeleilleen seuraavasti:
"Tuo kaikki työt' on Jehovan. Mut nähkää: koreinna, sekä herkullisimpana keskellä siellä kohoaa se puu, mi hedelmissään minun henkein kantaa ja pahan ihanuuden kirkastaa."
Ja silloin suuri sävel riemukkaana joukosta enkelien nous kuin myrsky, mi vimmattuna nousee siivilleen. Nyt sotajoukko suuri veisas näin:
"Aamuruskon purppuraan sinä pukeudut, Vihollistas kostamaan kun sä sukeudut. Sinä laulun sävelissä unelmissa hellimmissä niinkuin käärme viisahin madat ihmissydämiin. Nautintoa, hekkumaa maljasi vain vaahtoaa. Henkes kaiken taivuttaa, hekkumoihin vaivuttaa. Ken voi sua vastustaa!"