Ja laulun sekä soiton pauhatessa hän loihti enkelien nähtäväksi sen hetken jolloin ensi ihmisparvi söi heelmän kielletyn ja kauhistuen jo tunsi pahan suuren hirmuisuuden ja näki kuilun, jok' ol' auennunna välille heidän sekä iki-onnen. Lumoista ihmiskatseen jumalaisen nyt pääsi peto oitis vapahaksi, tajuten heti luonnontajullansa, ett' oli poissa ihmisestä voima mi, kuten kahle sitoi, laski luonnon orjaksi nöyrimmäksi ihmisen, sen kulkiessa ihmisjumalana katseessa voima Kaikkivaltiaan. Ei häntä enää luonto totellutkaan. Valtoinna riehui nyt jo petoparvi, ei myrsky kuullut hänen ääntään nyt, vaan riihatonna riehui omaa tietään. Pääs' aalto irti. Hirmupauhinalla vettänsä viskoi riemastunut meri rantaansa vasten. Pilvi salamoita kuin irti päässyt peto sylki maahan, ja riehahdellen ärjyi rajusää repien pilviä ja ukkoshuudoin kierrellen korkeuden kuperalla, miss' yhä yltyi sade salamain.

Niin oli luonto valloillensa päässyt ja paratiisi kadotettu. Nyt jo pääsi valloillensa rikkaruoho: Nyt ohdaketta, orjantappuraa maa kasvoi. Niinkuin avuttomat lapset langennut ihmispari erämaassa värjötti kauhun-ilme kasvoillaan. Työ suuri alkoi: paluu jumaluuteen ja vallotus sen luonnon, joka äsken ol' irti päässyt heidän vallastaan…

Jo alkoi paluumatka paratiisiin. Se matka oli raskas, vaivaloinen: Hiellä otsan oli erämaa taas höystettävä, luonto vallattava ja suurin vielä: paha voitettava, mik' uhkas' aina kaiken hävittää ja turhaks tehdä paluun Jumalaan. Vei joka askel taakse saman matkan kuin eteenkin, ja niinkuin kivikuorina pidätti palaajata paha, jonka hän syönyt oli hedelmästä puun. Kuin syöpä lähtemätön sielun pohjaan se oli syöpynyt. Nyt murhemielin elämän kivikuormaa kantoi hän, jok' äsken vielä oli luonnon herra.

Vaan riemu leimahti nyt Perkeleestä.
Näkyjä näyttäin lausui korskeasti:

"Niin sortunut nyt Jehovan on valta… On välimatka liian pitkä jo välillä Hänen sekä ihmishengen ja ihmis-ikä liian lyhyt on semmoisen välimatkan kulkemiseen… Siis onkin turhaa taipaleelle lähtö, kun toivoton on kerran paluutie. Mun henkeni on taakka kulkijalle, sen kanssa kulku liian vitkaan käy, perille että voisi ennättää… Ja takana mun herkkuisimmat heelmäin takaisin kutsuvat kuin Lootin vaimoa…"

Taas nousi riemumyrsky enkeleistä kuin rajusää, mi puhkee tyvenestä. Miljoonat äänet veisasivat näin:

"Jos vuoritaakkansa maa voisi harteiltaan heittää menemään, tai kaikkeuden ken tyhjäks loisi aineesta, eivät sittekään ne voisi henkeäsi poistaa pois ihmisestä. Ijät loistaa se ihmissydämessä suurna sun suuren valtakuntas juurna. Sa olet suuri, verraton. On luotas pääsy mahdoton."

Ylistyslaulun myrskyävä pauhu hyväili ohimoita Perkeleen ja sävelryöppy tulvi ylähältä kuin kosken kuohu laulun pauhinaan. Sen raikuessa miljoonaiset joukot liikkeelle lähti keihäsmetsinensä. käskystä Perkeleen. Hän itse johti säteillen tulen sekä meteoorin valossa huikeimmassa, kruunu päässä ja sävelpilven häntä seuratessa tulisen meren lailla korkeudessa, miss' enkelien äärettömät laumat hänelle kaiuttivat ylistystä. Niin kaikki välkkyi sekä hohti vain ja kertoi suurta valtaa Perkeleen, ja voimaa, joka ihmis-elämätä kuin raskas vuoripaino hallitsee poluilla pahan, tiellä Perkeleen.

Kuin yhtenäinen, suuri ukkospauhu kohisi miljoonainen sotajoukko nyt halki kaikkeuden. Keihäsmetsät liikkuivat vinhoin vauhdin pimeässä välkyttäin kärkiänsä: salamoita, sävelten valtavassa pauhinassa. Käy suuri kulku aatosnopeaan, ylhäällä, mistä aatteen siipi yksin vain maahan kantaa. Joukko loistavin kohdalle uuden paratiisin lensi johdolla Perkeleen, jok' ylpeänä kaikkeutta matkallansa silmäeli keskeltä hohteen sekä kunnian.

Jo päättyi suuri matka. Mahtavana kohdalle Litvan joukko pysähtyi jyrkästi, niinkuin ukkos-ilma musta, mi synkän turman varjon maahan heittää. Ja hetken siinä hengähdettyänsä taas enkel'joukot keihäsmetsineen nyt kaunoastunnassa järjestyivät herransa eteen. Litvaa osottaen nyt lausui heille joukon johtaja: