"Näette, tuoll' on uusi paratiisi…
Jehova siellä linnaa rakentaa…
Tok' ei Hän muurilla voi sitä saartaa…
Ja ennen Häntä siellä olen minä."
Niin lausui hän. Ja uuteen paratiisiin miljoonat ahnaat katseet viskautuivat kuin nälistynyt haukka varpuspesään, miss' emo nauttii lapsi-onnestansa, kun pienten siipi alkaa liikahdella ja katse kiittää hellää hoitajaa. Ihastushuuto pääsi enkeleiltä, kun katse ehti Litvan paratiisiin, miss' onnestansa nautti hurskas äiti ja isä, kiittäin Herraa lapsestansa Martvasta, joka koko sielullansa Herralle oli valan vannonut. Ol' ihmis-onni siellä kukassansa. Kuin kaunis virsi solui päivä iltaan, yö kääri kaikki uniin armaimpiin ja aamuin herätteli lintuparvi laulullaan nukkuvia aamunpunaan, jok' idän taivaan reunaa purppuroi. Maa kasvoi viljaa, vesi järven riistaa. Taivaalla kulki päivin valoseula, jok' antimiaan jakoi. Kuuhut öisin taivaisna valvojana vartioitsi, ja pilvi kantoi vettä ajallaan.
Ol' aika, jolloin Oolavi ja Martva veneessä keinuellen kuuntelivat kuuluisan Litvan laulun laulantaa. Herraansa enkelit nyt kuuntelivat:
"Uus' Eeva sekä Aadam Jehovalla taas siellä on… On saalis valmis mulle… Myös valmis paratiisi herkkuineen… Puu elämän on täynnä hedelmiä: Se kantaa hekkumaa ja nautinnolta… Ja kaiken peittää kaunis lihanrunous kiehteisiin huumaavimpiin. Kuka voisi sen antimia maistamatta olla!"
Ylistyslaulu ukkospauhinana julisti kaikkivaltaa Perkeleen. Keskeltä sävel- sekä hohdepilven hän ylpeänä jatkoi puhettaan:
"Hän Itse tunnustaa jo heikkoutensa: Sinailta lähtien hän tiedon-puuhun jokaiseen oksaan ripustanut on varoitussanat: 'älä tapa… huoraa… varasta!'… Kohta joka asiasta on Hänen pakko kieltää… sillä lailla valtansa perusteesta tunnustaa, se ett' on pelkkää karjaa, jot' on pakko jo aidoin suojella ja ruoskin ajaa. mieluista Hälle tietä kulkemaan… On Sinain käskyt pelkkä karja-aita ja tunnustus ett' on mun vallallani perustus vankka Hänen kuvassansa… Voimaani ihmishenki tunnustaa…"
Tulisten keihäsmetsäin hohtehesta pauhahti taaskin laulu valtaavin ylistäin Perkelettä. Kunniaksi editse hänen kulki taajat joukot herransa suurta voimaa tunnustaen. Sen loputtua kuului "Litvan laulu" rannalta Litvanjoen. Tyttö siellä nyt lauloi ihmishengen tarinaa. Sen loputtua mahtavana taaskin joukoilleen puhui Perkele nyt näin:
"Jehovan kynsiin uudelleen ne halaa… Niin siellä kertoo laulu tyttösen… Vaan näätte, kuink' on pitkä välimatka… Sen pituus mulle oiva ase on: Se väsyttää sen, joka sille lähtee… Hän joutuu epätoivoon… Hurjistuen hän silloin hylkää turhan taistelunsa ja ottaa lahjan herkkuisimman, jonka mä hälle tuon… Hän silloin huomaa jo. ett' onkin liian lyhyt ihmis-ikä… viisainta siis, kun nauttii aikanaan."
Niin lausui hän, tuo henki rauhaton, joll' ei oo kaikkeudessa lepopaikkaa. Nähdessään ihmis-onnen, hurskauden, jok' eessä hänen silmiensä taaskin todisti kaikkivaltaa Jumalan, hän kateutta sekä vimmaa täynnä katseensa ahneen, kiukkuisen ja julman nyt heitti Martvaan sekä Oolaviin, kuin ahnas peto arkaan karitsaan, mi heikon emäparan suojiin rientää hädissään, väristen ja avutonna kyyristyy maahan iskun välttääksensä. Sen nähden vannoi henki rauhaton:
"On turhaa Sinain karja-aidat, ruoskat! Ei mikään estää voi mun voittoain. Vuos toinen aikaa: Litvan paratiisi on valmis mulle. Erämaahan taas saa ajaa sieltä uuden ihmisparin Se Julmuri, jok' ansoihinsa heidät on houkutellut. Sinne tarvitaan nyt käärme, joka puusta kielletystä hedelmän näyttää, Joukot Kaldean saa viedä poijes ukko Jobin kullan: Hän liian vanha puusta syömään on…"