Taas laulun pauhu raikui kaikkeudessa muodostain ihmeen suuren sävelsveerin, mi pauhinalla läksi lentämään käskystä tuon. Se kaikkeuden halki nyt syöksyi niin kuin maa, mi radallansa ijäistä hirmulentoansa syöksyy kaikkeuden yössä. Keihäsmetsä hohti, kuin sävelpallo aatosnopsin lennoin raivoisin vauhdin syöksyi eteenpäin. Se syöksyi suoraan taakse kaukaisuuden, miss' alku-usvat tulisina kierii tiivistyin spiraaleiksi. Niiden halki käy sotajoukon kulku. Kohinalla se laski kohti uutta maailmata, miss' ihmishenki vielä synnitönnä rauhassa kiitti Herraa taivaan, maan. Kuin vuolas valovirta maille tulvii nyt laski sinne suuri sotajoukko sävelten pauhinassa perustamaan taas siellä jylhää valtaa Perkeleen.
Ranniston talo.
1. Maassa.
Ranniston talo on joen rantatöyräällä, siinä missä Litvanjoki laskee Litvanjärven lyhyeen, tylppään lahteen, jota lehtevät vaararannat reunustavat. Suoraan talon ikkunoista näkyy saarilla siroteltu järvenselkä. Likemmät saaret kohoavat vedestä pieninä metsäkumpuina, tyynellä kuvain riippumetsänä vedessä. Kaukaisemmat näyttävät jo uivan veden varassa ja etäisimmät aivan uppoavat veteen, lelluen veden kantamina. Talon kohdalla, vastaisella rannalla, joka kaukaisuutensa johdosta aivan painuu veden sineen, sulaen siihen viheriänä reunaviivana, on koivikkoon lymyytynyt Litvan kirkko. Sekin näyttää olevan aallokkoon uppoamaisillansa, nousten siitä kuin pyhä vedenkukka.
Talon suuri asuinrakennus, kivinavetta, riihet, saunat ja ladot, ilmottavat tulijalle jo kaukaa, että talo on hyvissä varoissa. Hyvin hoidetut pellot purkavat viljaa kapaleen täydeltä, ja niityillä on mehevä heinä laossa aitavieriä myöten, kertoen isännän toimeliaisuutta. Ja kun vieras tulee taloon kesällä illansuussa, jolloin kylläinen karja palaa heinäisiltä syöttömailta, utaret miltei maata viistävinä, niin huomaa hän silmänheitolla, että talossa on emäntänä kuningatar, joka voi työstänsä ylpeillä enemmän kuin ne sadat, joille maailma hänenkin maassansa seppeleitä kantaa, tai jotka niillä itse itseänsä kruunaavat. Talon pihamaata koristavat suuret, vanhat koivut, ryytimaan sivulla hymyilee herttainen pihlajikko ja kartanon päätypuolella seisoo talon ylpeys, satavuosia elänyt kuusi, risti latvassa, viskaten latvansa kahden kuusen korkeuteen ja levittäen naavaisia oksiansa koko talon leveydelle. Talon taustana kohoavat sen kolmella puolella vehmaat vaarat, joiden rinteillä pihlaja, tuomi ja riippakoivu taistelevat jokaisesta kämmenen-alasta, koristaen rinnettä kilpaa ja peittäen sen lehti- ja kukkarikkaudella.
Yli kaksisataa vuotta oli jo Ranniston suku taloa asunut. Sen ensimäinen isäntä oli saapunut paikalle nuoren vaimonsa keralla kirves ja kuokka olalla ja raamattu kainalossa, ja selässä talon omaisuus: tuohikontti, jossa oli pari petäjäleipää. Paikka oli silloin asumatonta karua kangasta, josta hän oli vuokrannut torpanpaikan. Ensi tehtäväksensä avasi hän raamatun ja luki kuusen juurella vaimollensa:
— "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä rakentavat."
Ja vaimo tajusi silloin miehen mielen. Enempää puhumatta laskeutuivat he polvillensa saman kuusen juurelle, joka vielä seisoo talon päätyseinän edessä, rukoillen Jumalan apua, ja veisaten Hänelle virren. Ja rukous rohkaisi mielen ja se vahvisti käsivartta. Mies kiipesi kuuseen, sitoi ristin sen latvaan ja antoi sitten maan maistaa kuokkaa, puunkyljen kirvestä. Vaimo koloi sillä aikaa petäjän kuorta tulevan talven leivän lisäksi.
Ja kun sitten ilta tuli, kiittivät molemmat yhdessä Jumalaa eletystä päivästä ja nukkuivat Hänen suojaansa, nuotiotulen ääreen kuusen juurelle, lehdeksiä pään alla, vuoteena korven kuiva, pehmeä sammal ja kattona Jumalan luoma kaikkeuden ääretön laki.
Sen kuusen juuri oli Ranniston talon ensimäinen asunto ja kirkko samalla. Siitä päivin on sen latvassa aina risti taivaalle kohonnut. Sen kuusen tarina oli ollut ensimäinen taru, mitä nykyinen Ranniston isäntä oli Martvalle kertonut, istuen sen juurella paljain päin, raamattu polvella, Martva toisella ja onnellinen äiti rinnallansa. Sen kuusen juurella oli Martva ensimäisen rukouksensa rukoillut. Sille oli hän joka tuohkosestansa mehevimmän marjan uhrannut, ja aina oli hän sitä puhutellut "kuusi-sedäksi". Se kuusi oli vieläkin talon kirkko, sen juuri se huone, jonne astuessaan jokainen paljasti päänsä.