Mutta palatkaamme vielä Ranniston suvun alkutarinaan.
Kun seuraavana aamuna varhaisin lintu tirskahdutti ensimäisen säveleensä päivän punaisen silmän taivaan rannalla raottuessa, nousi Rannisto ja veisasi taas virren vaimonsa keralla. Ihmeissänsä kuuntelivat sitä heräävät lintuparvet, heleä korpi ja kirkas, aamuvalon punaama Litvanselkä. Rannassa heräsi hauki kauniiseen lauluun, sorsa havahtui ja sujahti kaislikon läpi selvälle vedelle, räpytellen siellä, ikäänkuin unta siivistänsä karistellen ja painautuen sitten rauhalliseen uintiinsa, halkomaan sinistä vedentyyntä.
Niin solui päivä päivän tieltä. Korpi kaatui kaskeksi. Kirves helskytteli puuta virsilaulun ja rukouksen säestämänä. Vaimo taittoi parhaimmista rauduskoivuista vihdaksia, riipi hakatuiden haapojen ja raitojen lehdet talven varaksi ja kokoili heiniä joen ja järven rannoilta. Leivässä oli viljaa puoleksi petäjäisen seassa. Lähde antoi raitista vettä palanpainoksi, koivu tuohta virsuiksi ja kuusen oksista kyhätty maja nukkuessa suojaa tuulta ja sadetta vastaan.
Ja kun syyspuoli lähestyi sateinensa, kohosi jo tuvansalvos kosken vierellä. Heinäpieles nousi talon rikkautena, katiska kokosi kaloja järvestä ja linnunrihma metsästä teeriä ja koppeloita. Syyssateiden alkaessa lämpisi jo oma tupa, saunasavu nousi maasaunasta ja koskesta kolotut tarvepuut kuivuivat matalan tuvan orsilla. Jo kohosi kaivonvintti. Jo nousi riuku tuvan katolla, väkkärä tuuliviirinä. Jo valmistui pieni lääväpahainen ja ennen ensi lumia ammui siellä vieras, eläkelehmä, josta voi meni omistajalle, kirnumaito jäi särpimeksi Ranniston torppaan.
Niin päästiin päivästä toiseen. Mies kävi kylän töissä ja asui torppaa levätessänsä, vaimo kehräili kylän kehruita ja kävi välistä puimassa vierasta riihtä. Seuraavana keväänä poltettiin kaski paloksi. Kesällä oli se jo otrahuuhtana, pääsi putkelle, puhkesi vihneelle ja tuotti osan talven leipää. Huuhdan reunassa kukki pieni lanttupenkki ja palanen naurismaata, ja tuvan ikkunan alustaa koristi torpan ryytimaana pieni tilkku pellavamaata. Mies raatoi kahden, rukoili monen edestä ja vaimo kilpaili hänen kerallaan yhteisen kuorman kannannassa.
Mutta havutemppeli seisoi aina avoinna ja sen juurella palveli mies vaimoinensa Jumalaa kesäisinä sunnuntaina, sillä kirkkoa ei ollut lähettyvillä. Vuosi vuodelta laajeni viljelys ja kävi kirjavammaksi: Ruishuuhta heilimöi ja otramaan vieressä kauramaalla kimaltelivat kauranripset, auringon valo joka ripsen päässä kyyneleenä, ja tattari rehoitti toisaalla, värjäten pienen maatilkkunsa ruskeaksi. Kului aika. Huuhta muuttui pelloksi, aitovieri pientareeksi ja mehevä mullikko pihamaan edustalla oli kaalimaana.
Jo kuului oman lehmän kello aholla, ja lammas tuli vuoninensa iltapalalle. Lapset kävivät kesäisin mansikassa ja mustikassa, syksymmällä sienessä ja puolassa. Jo tekivät ne työtä isän ja äidin apuna: Tyttö kitki pellavata, poika kasteli kaalia, tai ahertivat ne jotakin muuta, ja joka ilta ja aamu rukoilivat isän ja äidin mukana.
Mutta pahat päivät tulivat: karhu repi lehmän.
— "Jäihän Jumala vielä", — mietti Rannisto ja antoi karhun maksaa nahan nahalla.
Tuli halla ja pani kaikki kesäviljat. Rannisto kiitti Jumalaa ja lausui vaimollensa: