— "Ilman Jumalan apua olisimme nyt hukassa, mutta Hän on varannut meille petäjikön täyteen talvenleipää. Ja lampaalla saamme uuden siemenen alun."
Sanattomana kuunteli silloin aina vaimo suuren miehensä puhetta, kuivasi salaa kyyneleensä ja kiitti miehestänsä Jumalaa.
Niin alkoi Rannisto harva se vuosi aina alusta ja aina kulki hän yhä pitemmän matkan eteenpäin. Kun lehmä oli mahona, lypsi lähde.
— "Jumala ei anna sen koskaan ehtyä, ei mahoksi jäädä", — lausui
Rannisto tyytyväisenä ja jatkoi:
— "Koivusta ei lopu virsutuohi, auringosta valo ja maasta kasvukyky, kun on Hän niiden hoitajana."
Jo oli vanhin poika työ-ijässä. Jo lämpisi oma riihi ja peltoa koristivat kuhilaat, otrakuusikot ja kauraviisikot. Mutta sota kulki mailla. Poika vietiin sotaväkeen ja kaatui siellä kohta.
— "Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Hän!" — lausuivat isä ja äiti lähtiessänsä taas yksin taipaleelle, tukena ja mielenrohkaisijana se Jumala, jonka käden alle he miehekkäinä alistuivat.
Ja taas mentiin eteenpäin. Jo koristi ylpeä ruiskeko keltasänkistä peltoa, josta lapset keräsivät tähkiä, ja kauranärte seisoi riihen oven edessä. Jo kuului oman hevosen kello ja lehmäkarjassa oli kaksi omaa lypsävää. Tupa oli saanut eteisen, sauna kodan ja riihi korsun. Kukka kukki akkunalla ja raamattu oli pöydällä yhtä tavallinen kuin petäjänsekainen leipäkin. Selvä leipä oli vieläkin jouluherkkua. Jos olikin viljaa, niin säästettiin sitä pahan päivän varaksi, korvaten sen petäjikön antimilla.
Mutta ei ollut vielä Ranniston käsivarsi kylliksi karaistu, ei miehen mieli terästetty. Se tarvitsi vielä Jumalan kiirastulta. Ja se tulikin: kasakkaparvi risteili saloja, merkiten tiensä palavien talojen tulilla.
Ja eräänä sunnuntaina, kun Rannisto luki raamattuansa, kuului pihalta lasten huuto: