— "Kasakat!"
Se oli taivaasta iskenyt tulinen salama. Parahtaen riensi vaimo pelastamaan pienintänsä. Mies syöksyi vaimon mukana, raamattu kainalossa, sieppasi kaksi lasta syliinsä ja pakeni tuvan taitse kuusikkoon. Hetken kuluttua nousi koko talosta, kauranärtteestä, ruiskeosta ja heinäpieleksestä savu ja punainen lieska, ja hevonen ja lehmät seurasivat kasakkaparvea.
Ilta tuli. Perhe palasi piilostansa ja kokoontui havutemppeliinsä, kuusen juurelle. Siinä veisasivat he virren, rukoilivat ja alistuivat nöyrinä näkymättömän käden alle. Siinä kiitti Rannisto Jumalaa siitä, että oli voinut perheensä mukana pelastaa kalleimman aarteensa: raamatun, Häntä kiittäen lausui hän vaimollensa:
— "Miten hyvä ja viisas Hän on!… Jos Hän olisi lainannut minulle enemmän käsivarren voimaa, olisin minä kaatanut korven kauvemmaksi tuvasta, ja silloin olisi pelastuksemme ollut mahdoton… Hänelle olkoon kiitos ja kunnia!"
Ja vaimo kiitti taas vuorostansa Jumalaa suuresta miehestänsä.
Ja kuten alussa, niin lähtivät he nytkin tielle saman kuusen juurelta. Sen juurella nukkuivat he yönsä, lämpönä talon kekäleistä tehty nuotiotuli, peitteenä kuusenlehvä, vuoteena maa ja raamattu ainoana omaisuutena. Huomen-aamuna varhain rukoili mies rukouksensa ja lähti ainaiseen elo-aittaansa: petäjikköön. Illemmällä palasi hän uusi vakka täynnä petäjäistä ja alkoi vielä kerran alusta. Vaimollensa hän lausui:
— "Anna sinä anteeksi minulle, että en ole elämäsi polulle voinut ruusuja ja kukkia sirotella!… Olisithan sinä voinut rikkaitakin saada… Mutta tottapa se on Jumalan tahto…"
Silloin vuotivat kyyneleet vaimon silmistä ja itkuun painautuen lausui hän:
— "Mitä olisivat minulle maailman kukkatarhat ilman sinua! Ja mitä ovat tämän maailman kukat mielenhurskauden rinnalla, joka joka aamu puhkeaa uutena ja antaa minulle mielenrauhan ja onnen…"
Niin kirjoitti Ranniston suku omaa historiaansa. Niin loi se paratiisin keskelle synkintä korpea.