Ja Jumala-uskosta puhkesi heihin aina uusi voima ja mielenrohkeus, kuten hyvä omatunto hyvin eletystä elämästä. Koettelemukset muuttuivat kalliiksi taakaksi, suureksi opetukseksi ja karkaisutuleksi. Uusi asunto kohosi kohta entistä uhkeampana. Ja kun sitten Rannisto seitsemänkymmenen vuotiaana laskeutui vuoteelle, ei enää itse noustaksensa, veti taas oma hevonen auraa. Neljä lehmää söi mehevää äpärikköä. Pellavariihi lämpisi. Riihtä ympäröivät ruis- ja kaurakeot ja kauranärtteet. Varsa kisaili nurmella ja aitassa oli jyväsalvo täynnä vanhaa viljaa katovuosien varaksi. Tyttäret olivat naimisissa. Kukin oli saanut isältä myötäjäiset talouden aluksi. Lähestyi jo elämän lauvantai-ilta. Poika oli ottanut työtaakan isän, hänen vaimonsa äidin hartioilta ja näiden tytär kulki jo seudun kuuluna morsiamena, ja poika varttui nuorukaisen esikuvana.

Silloin kutsui Rannisto perheensä ympärillensä, kiitti sitä rakkaudesta, yhteisistä kärsimyksistä ja kaikesta ja lausui pojallensa:

— "Minä lähden tilille Jumalan eteen… Sinulle en minä voi jättää mitään maallista. Sillä torppa ja sen tavarat ovat savua, jonka tuuli vie. Mutta minä jätän sinulle sen peruskiven, jolle torppa on rakennettu: raamatun tuolta pöydältä… Älä siitä luovu, sillä se on kultavuori elämässäsi ja pelastus, jolla seisten et myrskyissäkään hätäydy ja aaltoon vajoa. Sinun torppasi pysyy, niin kauvan kuin se aarre on sen peruskivenä. Hoida sitä ja jätä se perintönä tuleville polville!"

Se oli hänen suuri testamenttinsa. Pari päivää myöhemmin lepäsi hän arkussa kuusen juurella. Hän oli lausunut haluavansa lähteä viimeisellekin matkallensa havutemppelistänsä.

* * * * *

Polvi polvelta oli sitten Ranniston suku kulkenut kanta-isän avaamaa latua. Se puristi kultaa kuokanvarresta ja elämän voimaa se ammensi raamatusta. Toinen isäntä jätti jo pojallensa torpan maat omaksi konnuksi. Ja kylläinen karja, hyvin hoidetut hevoset ja monivuotiset kasatut keot todistivatkin, että kuokanvarresta ei lopu kulta, eikä raamatusta elämänvoima. Seuraavan isännän maatessa kuusen juurella arkussa oli talo jo Litvan ensimäinen. Sen suuri kirkkovene laski joka sunnuntai Litvan kirkkorantaan, täynnä talon omaa väkeä. Kuusen juurella otti jokainen polvi leiviskänsä, Ranniston talon, hoitoonsa ja siinä jätti se sen seuraavalle polvelle kaksinkertaisena. Tilukset laajenivat polvi polvelta. Karja lisääntyi, rakennukset suurenivat, olivat jo maan muhkeimpia. Säästöt kasvoivat ja maine talon rikkaudesta levisi kirkolta kirkolle yli maakunnan.

Ranniston nykyinen isäntä Tuomas, Ranniston Tuomas, kuten häntä sanottiin, oli perinyt talon ollessansa kolmekymmen-vuotias. Samana vuotena toi hän vaimonansa talonsa emännäksi kymmenen vuotta nuoremman Katrin, Litvan kauniin, kaikkien ihaileman helmen. Avioliitosta syntyi kolme lasta, joista vanhimmat, kaksi poikaa, kuolivat nuorina. Kun Rannisto itse oli jo yli neljänkymmenen, syntyi viimeinen lapsista, Martva. Hänestä tuli vanhempiensa aarre, niiden kallein helmi. Hän oli perinyt esi-isiensä puhtaan, jalon sielun ja suuren hengen. Hänessä oli ihmishenkeä enemmän kuin tuhannessa muussa yhteensä. Hän oli lahjakas, vaikka kaikki uinui hänessä vielä kukkanupussa. Ollen vanhempiensa silmäterä, ei häntä oltu päästetty kotoa kouluunkaan, vaan hoitivat hänen kasvatustansa parhaat koti-opettajat. Hän kasvoi ja oppi kotonansa kuin konsanaan ruhtinaan tytär. Jo pienenä lapsena puhui hän ranskaa koti-opettajattarensa kanssa. Maailma, ulkopuolella kotikylää, oli hänelle tuntematon. Hänen sielunsa jalous ja puhtaus oli painanut leimansa koko hänen olemukseensa. Kateinen silmäys ei pystynyt häneen, sillä hänen ylevyytensä karisti hänestä pois kaiken häneen tähdätyn halpamaisuuden, kateuden ja muun, kuten puhtaus hävittää alhaiset syöpäläiset, jotka sikiävät ja viihtyvät liassa. Hän kulki ihmiskukkana, rikkauksien perijättärenä, ja kumminkin kantoi hän kaikkialla hartioillansa ikäänkuin vaippana ystävien ihastuneita silmäyksiä. Hän oli koko Litvan yhteinen tytär, sen ilo ja ylpeys.

Tuomaan aikana alkoi Rannisto vaurastua entistä ripeämmin. Talossa seurattiin tarkoin suvun kantaisän latua. Hänen jättämänsä raamattu tuki entistä lujemmin talon perustusta. Isäntä itse oli työssä ensimäisenä, levolle mennessä viimeisenä. Ja kun muut syötyänsä makasivat ettonetta, istui hän kirja kädessä, etsien niistä niitä tietoja, joita hän tarvitsi ammatissansa. Hän vertaili niitä omiin kokemuksiinsa, tutki ja valitsi kelvollisen. Taloon ilmestyi uutta elämää. Uudenaikaiset työaseet tulivat vanhojen sijalle. Koneet tekivät työtä, viljelykset laajenivat ja talon varat lisääntyivät sitä mukaa. Harvinaisella terävyydellä ja nerolla oli Ranniston Tuomas myös tutkinut historiaa ja elämän filosofiaa.

Ja hänen rinnallansa seisoi vaimonsa Katri, käsi aina työssä, kuten miehenkin käsi. Arvokkaana kuin ruhtinatar kulki hän navetassansa ja vaatimattomana hoiteli hän talon kukkia, sekä huolehti palvelijoistansa kuin paras äiti lapsistansa. Hänessä olivat yhtyneet sielunjalous ja hurskaus, arvokkuus ja kainous. Hän oli talon hyvä henki ja Litvan köyhien äiti. Hänen miehensä työhuoneessa oli seinällä taulu, jossa olivat sanat: "Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi." Sen taulun eteen asetti hän joka päivä kesällä kukan ja talvella viheriän havun.

Ranniston isäntäväki oli oikea ylimyspari. He olivat palvelijoittensa isä ja äiti ja seutunsa pappi ja kuningas.