Siitä lähtien kuin talossa tarvittiin vierasta väkeä, olivat palvelijat enimmäkseen talon kasvatteja. Kurjia kerjäläispoikia ja -tyttöjä oli otettu hoidettavaksi ja kasvatettu yhdessä talon lapsien kanssa. Vartuttuansa olivat ne perheen jäseniä, ja kun ne perustivat oman kodin, saivat ne talosta torpanmaat ja myötäjäisiksi taloudenalun omien säästöjensä lisäksi, eikä koskaan puuttunut raamattu niistä myötäjäisistä.
Nyt oli Ranniston talo kuuluimmillansa. Sen maine oli levinnyt yli kymmenien kirkkojen. Se oli levinnyt kauniina kuin Litvanselän vedet. Sen tyttärestä puhuttiin kymmenillä kirkkomailla. Kuin vanha luostari kohosi talo jokitöyräällä. Se levitteli viljelyksiänsä laajalle, viheriöivänä viljajärvenriekaleena, josta metsäiset vaarat saarina kohosivat. Kalavedet kihisivät kaloista, rannat sorsaparvista. Metso- ja teeriparvet kuhertelivat rauhassa koivikoissa. Pyy piipitti sekametsässä ja havumetsässä heilahteli orava joka kuusen oksalle. Kaikki oli täynnä rikkautta. Koko talo oli kaunista luostaritarua. Takana ja sivulla kohoavat lehtivaarat kylpivät auringon valossa, lintujen laulussa ja käkien kukunnassa, sivulla kaartui Litvanjoki syvällä altaassansa, kattona lehtiholvi, ja edessä avautui saarikukkainen järvenselkä. Se luonnon kauneus, yhdessä talon rikkauden kanssa, ylisti Jumalaa korkeudessa ja todisti Hänen voimaansa siinä, joka Häneen luottaa.
Kun Martva ja Tuukkalan Oolavi saapuivat venematkalta Ranniston pihalle, oli pihalla väki ilonpidossa. Paitsi lukuisata talon palvelusväkeä oli siellä myös joukko seudun nuorisoa. Oltiin hippasilla.
— "Hippa!" — helähti tytön ääni Oolavin sivulla ja huudahtajan käsi koski häneen.
— "Missä on 'talo'?" — huudahti Martva syöksähtäen hipaksi jäänyttä
Oolavia pakoon.
— "Täällä!… Täällä!… Täällä!" — helisi vastaus joka taholta ja
Oolavin ahdistamana syöksähti Martva taloon.
Syntyi väliaika. Kymmenet kädet tekivät merkkejä, pyytäen toista vaihtamaan taloa, jota tehdessä piti hipan ehtiä lyödä hippa toiseen ja itse päästä taloon.
— "Joutuin!… Joutuin!… Joutuin!" — helähti taas ja kohta joukko syöksyi taloa vaihtamaan. Syntyi yhteentörmäyksiä. Kartano helisi naurusta ja sen seasta kuului loppumaton:
— "Hippa… hippa… hippa!"
Leikki jatkui. Poski hehkui mansikanpunana. Mieli oli kesäkepeä, nuoruus kevätkäen kukkumista.