Rannisto itse ilmautui rappusille, nuorten häntä huomaamatta. Vaikka hän oli vasta kuusikymmenvuotias, oli päässä jo alkanut näkyä suortuva elämän hopeakruunua. Rauhallisena laskeutui hän alas ja kulki leikkivän joukon ohi.
— "Isäntä on hippa!" — helähti silloin tytön ääni Ranniston luota ja huudahtaja, hippana ollut Ranniston palvelija, syöksähti taloon.
— "Isäntä on hippa!… Setä on hippa!… Setä Rannisto on hippa!" — räjähti riemuinen huuto joukosta, sekaantuen kättentaputuksiin.
Nyt oli ilo ylimmillänsä. Rannisto juoksi ja tapaili hippaa ja taloa ja antoi nuorten häntä kiusoitella. Ja aina vain helisi naurun seasta iloinen:
— "Setä on hippana… setä on hippana!"
Rannisto pysähtyi jo ikäänkuin väsyneenä. Oolavi astui silloin hänen eteensä, nosti lakkiansa, kumarsi syvään ja lausui naurussa-suin:
— "Setä väsyi… No hipatkaa nyt sitten!"
Ja Rannisto teki työtä käskettyä, hippasi Oolavia ja kiirehti taloon, alkaen talon vaihdon. Ensimäisen hän vaihtoi Martvan kanssa.
— "Isä… isä… isä!" — helisi sitä tehdessä Martvan heleä hoputtava ääni.
Talot vaihtuivat. Hippa kulki miehestä mieheen. Pihamaa oli yhtenä touhuna. Pojan poski punotti. Tytön kihara heilui vallatonna.