Ranniston talo ja sen historia oli kuulijoiden edessä selvänä todistuksena sanojen oikeudesta. Se oli todellakin kaivo, jonka raikkaat, kuivumattomat vesisuonet oli löydetty Jumala-uskon varassa. Harvakseen sanansa lausuen kertasi Rannisto vielä ajatuksensa:

— "Siten ilmenee Jumala ja jumala-uskon voima meissä. Usko, että Hän on ja että Hänen apunsa ei voi olla ajallansa saapumatta, niinkuin ei päivä voi olla nousematta, kesä tulematta, kun niiden aika ehtii, se usko antaa meille mielenrohkeutta. Se rohkaisee meitä varustautumaan yölläkin uutta päivää, talvellakin kesää varten, ja toivomaan myrskyssäkin satamaan pääsyä."

Martva haisteli ajatuksissansa keltakukkaa. Isän sanat putoilivat häneen lempeänä kevätsateena. Oolavi katseli puhujaa kuin isoisäänsä, sen kertoessa viisasta satua. Rannisto selaili raamattua ja jatkoi:

— "Mutta jumala-usko antaa enemmänkin. Se antaa kaiken. Täällä esimerkiksi sanotaan: 'Hän lähettää enkelinsä — vartioimaan sinua — ettet jalkaasi kiveen loukkaa.' Tämä ei ole tarua, sillä te tiedätte, että jokaista rikosta seuraa rangaistus: me, toisin sanoen, kärsimme joka kerran, kun jalkamme kiveen lyömme. Mutta jos me uskomme Jumalaan ja tunnustamme Hänen käskynsä, emmekö me silloin karta jokaista rikosta, joka tuo rangaistuksen ja onnettomuuden? Emmekö silloin — välttäen hänen käskyjensä rikkomista — kierrä joka kiveä, joka voi jalkaamme loukata? Ja eikö silloin Jumalan enkeli ole todellakin ollut meitä suojelemassa?"

Aurinko tuntui paistavan kuusen juurella. Oolavi oli aina ihaillut Ranniston hurskautta ja viisautta. Nyt näytti hän hänestä apostolilta, joka on itse ollut Jeesuksen seurassa. Kuusikirkko oli tulvillansa hartautta. Puhuja jakoi edelleen suurta elämänviisauttansa:

— "Ihmissiveellisyys ei riitä siksi suojelus-enkeliksi. Kuun oma valo ei riitä sille itselleenkään, vielä vähemmin maalle jaettavaksi. Sillä eivätkö yhdet ihmisistä opeta, että himon vapaa tyydyttäminen on siveellisyyttä? Mutta toiset heistä opettavat vastakkaista. Jos nyt kerran inhimillinen siveellisyys julistettaisiin perustukseksi, eivätkö silloin edelliset olisi oikeassa yhtä suurella oikeudella kuin jälkimäisetkin, sillä ihmisiähän he molemmat ovat?"

Se tuntui kumoamattomalta. Rannisto teki siitä päivän-selvän johtopäätöksensä:

— "Siten on inhimillinen siveellisyys määrittelemätöntä sumua, joka ei itse tiedä, minne sitä tuuli kulloinkin ajaa. Se on perinnä kunkin omaa mielivaltaa, himon vapautta. Ja se, joka nostaa oman määrittelemättömän ihmissiveellisyytensä maailman valoksi, on valoton kuu, joka yrittää valaista maailmaa omalla valollansa ja itse kieppuu voimatonna maailman mukana. Mutta kun pimeä kuu siten tarjoaa itsensä maailman valoksi kirkkaan auringon asemesta, eikö se jo sillä osota olevansa pimeys, joka ei ole kyennyt omaa itseänsäkään edes siksi paljon valaisemaan, että olisi silmänsä nähnyt sen pimeyden, joka hänessä on?"

Kuusen juurella paistava päivä kirkastui kirkastumistansa. Sanat painuivat ihmisten sydämiin terävinä tutkaimina, joiden kärkeä vastaan ei mitään voida. Rauhallisena lisäsi Rannisto:

— "Joka siis vaihtaa jumalallisen siveellisyyden heidän tarjoomaansa, hän vaihtaa selvän, valoisan tien pimeään kivikkoon."