Ihmissiveellisyys tuntui kutistuvan jumalallisen siveellisyyden rinnalla, pienemmäksi kuin ruohonkorsi kuusen rinnalla, jonka suippolatva nosti ristiä pilveä tavotellen. Martva istui kukat ja kädet helmassa, katsellen isänsä suuruutta. Sanat painuivat häneen kuin kirkas auringonkuva lammenpohjaan. Jotkut salaiset kielet soivat. Ilta oli ahdaten täynnä harrasta rukousta. Rannisto puhui ajatuksissansa, kuin itseksensä muistellen jotakin kaunista unta:
— "Joskus tulee ihmiselle tarve nöyrtyä, rukoilla. Ne hetket ovat ihmishengen ylevimpiä. Ne ovat raikasvesinen lähde palon reunassa, jossa nokinen viertäjä viertää roviotansa savun ja kuumuuden keskellä. Mutta ketä rukoilisi se, joka on vaihtanut ylevän Jeesuksen ja Isän niihin, jotka leiviksensä astuvat meidän opettajiksemme, kiittäen sitä tehdessään lakkaamatta itseänsä siitä, että he ovat viisaammat ja paremmat muita, eivätkä yhtä tyhmiä ja huonoja kuin me, jotka käymme Jumalan johdolla elämän kovaa koulua?"
Pikkulintu visersi kuusen oksalla lyhyen laulunsa ja lähti sitten siipiensä varaan. Muu kaikki vaikeni. Kuulijoiden mielet ylenivät jo niille maille, joille puhuja oli viitannut. Kärpänen surahti kerran… toisen, ja sitten vaikeni sekin. Martvan mielessä läikkyivät isän opetukset kuin valolumme veden pinnalla. Rannisto jatkoi, kasvoilla miettivä ilme:
— "Tulin tätä ajatelleeksi niiden sanojen johdosta, joita nuori pappimme puhui lasten rippipyhänä kirjallisuudestamme… Minusta tuntuu ihminen aina olevan alinna silloin, kun hän kumartaa kuvaansa tai omaa itseänsä. Nurmen kukka pyrkii auringon valoa kohti, lintu korkeuteen. Ihminen on toki niitä ylevämpi. Pitäisikö hänen silloin ryömiä maan tomussa oman itsensä edessä?"
Martvan mieli läikähti. Isän puheet olivat hänelle kuin vanha tuttu kehtolaulu. Sadat kerrat oli hän niitä kuullut ja tuntenut aina mielensä ylenevän pois maasta. Niiden vaikutuksesta oli hän unissansa ja unelmissansa matkustellut korkeuden ihanuuksien keskellä, ihaillen suurta, taivaallista runoutta. Nyt ikävöi hän taas sinne. Poskelle nousi hieno, helteinen kaipuun puna, silmään ikävän hellä sume. Hänen suhteensa Jumalaan oli eheä hyvän lapsen suhde isäänsä.
Rannisto jatkoi viisauttansa:
— "Ihmishengessä tuntuu olevan jotain niin suurta, että se ei saa mielenrauhaa ja tyydytystä maanmullasta. Minusta tuntuu, että jokaisen ylevän sielun tunnusmerkkinä on se, että se pyrkii vapautumaan ennen kaikkea ihmisen omasta itsestä, kuten jostain ahtaasta, arvottomasta hyönteiskuoresta… Ylevä sielu pyrkii pois oman itsensä jumaloimisesta, kuten kananpoika munankuorestansa, kun sen siipi on varttunut. Se tarvitsee jotain suurta, korkeaa, jotain kotia, johon se voi ikävöidä ja yletä. Ja minä uskon, että jos meillä ei olisi Jumalaa, ihminen sen kuvittelisikin olevan. Niin suuri on ihmisen Jumalan-kaipuu, niin ylevän hengen on Jumala ihmiselle antanut.
"Siitä olkoon Hänelle ijäti kiitos ja kunnia!"
Hän pani rauhallisena raamatun kiinni ja lopetti puheensa. Kuulijat istuivat kuin odottaen, että urut alkaisivat soida ja numerotaulu osoittaisi virren numeron. Ja aivan itsestänsä alkoikin virsi. Se alkoi ensin hyminänä… Se lujeni. Yhä useammat yhtyivät siihen. Joku näppäili kanteleesta heikon säveleen laulun sekaan. Laulu koveni. Kohta veisasi Ranniston väki täysin rinnoin. Lehtivaara, vetten rannat ja viljavainiot helisivät virren sävelissä. Vedet välkkyivät, maa viheriöi. Kaikki ylisti Jumalaa. Taivaankansi kohosi Hänelle korkeudessa ja sen kuvain riippui Hänen suuruuttansa julistaen Litvanselän syvyydessä ihanana, valtaavan suurena taivaan sinipatana.
* * * * *