Oli jo maatameno-aika. Kana nukkui yöpuullansa, lintu varvullansa. Pienet kananpojat olivat peitossa emänsä siiven alla. Metsä pukeutui yön hämyihin, notko sumuihin, ahven asettui makuullensa ja hauki yöteloillensa.
Rannisto järjesteli huoneessansa huomis-aamun töitä, kun tuttu koputus kuului ovelta.
— "Martvako se on", — vastasi koputukseen Rannisto. Niin oli hän siihen vastannut joka ilta, aina Martvan lapsi-ijästä lähtien.
Martva astui huoneeseen, syleili isäänsä, suuteli äitiänsä ja sanoi heille: "Hyvää yötä"!
— "Nuku rauhassa, lapseni!" — toivotti äiti tyttärensä kiharoita silitellen.
Mutta kun Martva sulkeutui huoneeseensa, tunsi hän jotain ikävää, eikä hän itse tiennyt mitä kaipasi. Hän istahti akkunalle ja katseli kauniille järvenselälle. Sieltä tuntui kuuluvan "Litvan laulu". Hän kuunteli sitä, ajatus omilla matkoillansa, etsimässä sitä kuulua karia, josta kertoi "Litvan laulu". Se löysi sen jostain järvenselkien piiloista, jonne ei ole vielä pursi koskaan purjehtinut. Hän näki mielikuvissansa siellä veden naisen istuvan karilla, ikävissään, kaipaavan salaperäistä kuvaistansa, kurottuvan aaltoon, pettyvän ja itkevän. Isän puheen johdosta oli mieli herkkä. Kesä-illan salaperäinen kauneus herkytti sitä edelleen. Hän eli tarujen runomailla, jossa jokainen risahdus sai mielen levottomaksi, surulliseksi. Koko sielu värisi. Hän suri veden naisen mukana, sääli sitä, tunsi sen tuskia, kaipasi sen keralla kuvaista. Mikä se kuvain oli, sitä ei hän käsittänyt. Ei hän tajunnut, että hän oli ihmishengen suuren ongelman edessä. Ei tietänyt tyttöparka, että hän eli jo ihmishengen suurta historiaa, jossa tarutkin johtavat oikeaan langanpäähän ja jossa jokainen säije on tuskaa, maailman kirkkainta, jalointa kultaa. Hän värisi kuin kukka. Hän näki neidon joutuvan epätoivoon, näki purren laskevan karia kohti. Se tuli ja odotti neitoa… Jo ilmestyi noita, joka vei purren, loihti mustan yön kohtalon hevoseksi ja antoi käärmeen ruoskaksi… Martva näki neidon epäilyt… näki hänen onnenkaipuunsa, näki kuinka silmään sattui onnenranta, armaan suutelon matkan päästä… Hän näki neidon jo satulassa istumassa, yömusta kohtalo hevosena… Järven selkä vyöryi jo vaahtoisena… Onnenranta upposi ulappaan…
Mainen onni on kadonnut… Hurjistuneena ajaa veden nainen, yö ratsunansa… Raivoissansa lyö hän hevostansa käärmeruoskalla. Martva mietti tarun sisältöä ja joutui yhä syvemmälle satujen maille. Saaristoinen järvenselkä muuttui sitä mukaa salaperäisemmän näköiseksi. Koko tienoo peittäytyi kesäyön runollisiin hämyharsoihin. Mieli muuttui araksi. Hän istui tunteet herkkinä kuin lapsi kummitushuoneessa, jossa se joka hetki pelkää peikon ilmestyvän.
Oksa risahti silloin puistikossa yölepakon siiven satunnasta. Martvan ruumis vavahti. Hän tuli äkkiä levottomaksi ja häneltä pääsi heikko hätäytynyt huudahdus:
— "Herra Jumala!"
Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän pelkäsi jotain, ensi kertaa elämässänsä. Levotonna avasi hän oven, joka johti vanhempien makuuhuoneeseen ja hiipi varpaisillaan takaisin akkunan luo. Äiti oli kuullut hänen askeleensa ja kysyi: