— "Vieläkö sinä valvot, Martva?"
— "Vielä, äiti", — vastasi Martva, rauhottuen äitinsä äänestä. Pieni vilunväre kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän kääriytyi villahuiviin ja istahti. Yölepakko katseli häntä tarkkaavana, silmät tulisina.
Mutta kun hän istui hetken, kävi mieli taaskin hiukan levottomaksi. Hän huomasi yölepakon ja säpsähti. Pieni puistahdus vavahdutti ruumista. Hän ajatteli levottomuutensa syytä, mietti yhtä ja toista, kunnes luuli löytäneensä, uskoi väsyneensä romaania lukiessaan. Hän ajatteli:
— "Minä valvoin ja luin viime yön melkein kokonaan. Aurinko jo nousi, kun pääsin kirjan loppuun… Varmaankin olen väsynyt…"
Siitä johtuivat hänen ajatuksensa isänsä puheeseen kirjallisuudesta, samoin papin rippisaarnaan. Hän mietti niitä, yhä eläen äskeisten haaveiden mailla, järvenselälle katsellen ja hämärää "Litvan laulun" naista ajatellen Yölepakko häilähteli milloin siellä milloin täällä. Martvan ajatuksien seasta sukelsi taas levottomuus ja mieleen muistuivat isän ja nuoren papin puheet kirjallisuudesta. Hän mietti niitä entistä vakavammin, jatkaen itsetutkiskeluansa:
— "Minä olen viimeaikoina lukenut paljon… Varmaankin olen lukenut huonoja kirjoja, koska tulin nyt äkkiä levottomaksi."
Hän mietti ja tuli vakuutetuksi, että niin oli, mutta ei tajunnut mitä huonoa hänen lukemissansa kirjoissa oli. Ja silloin hän teki päätöksensä:
— "Nyt minä ensi lukemisekseni valitsen hyvän kirjan… tai pyydän isää sitä valitsemaan ja ostamaan."
Silloin riemastunut Perkele sävähti lepakosta tuulenhengeksi ja alkoi suuren työnsä. Se puhalteli lauhkeana yötuulahduksena akkunasta huoneeseen ja leyhähteli taas ulos iloisena, kuin leikitellen.
Pöydällä, aivan Martvan edessä, oli aikakauskirja "Hengellinen kuukauslehti", jota Ranniston talo oli tilannut jo yli viisikymmentä vuotta. Siinä suositeltiin Harhaman kirjaa "Varotushuutoa". Tuulenhenkenä häilähtelevä Perkele liehautti sen lehtiä auki…