Martva ajatteli yhtä ja toista kirjaa: sitä… ja sitä… ja sitä…
Mutta hän ei ollut varma mistään.

Taas kävi tuulenhenki, Perkele, ja avasi "Hengellisen kuukauslehden" aivan auki… Martva vavahti hieman, tuulenhenkäystä pelästyen, mutta ei huomannut vielä lehden avautumista… Hän mietti toisia ja taas toisia kirjoja.

— "En minä löydä mitään", — ajatteli hän jo väsyneenä, unisena.

Tuulenhenki leuhautti silloin "Hengellisen kuukauslehden" pöydältä lattialle, Martva säpsähti ja nosti lehden takaisin pöydälle.

Sitä tehdessä sattui hänen silmiinsä kohta, jossa suositeltiin Harhaman kirjaa. Hän ilostui, luki suosittelun ja kiitti Jumalaa, jonka uskoi hänelle lähettäneen hyvän neuvon. Hän päätti pyytää isäänsä ostamaan hänelle Harhaman kirjan. Rauhallisena riisuutui hän, sulki oven, luki rukouksensa ja nukkui kuin lapsi kehtoon, jota Jumalan enkelit vartioivat.

2. Korkeudessa.

Jo nukkui Martva. Tuulenhengähteestä leimahti silloin haamu Perkeleen vierelle vuoteen. Hartioilla hällä hulmuili kuutamosta tehty vaippa ja takanansa seisoi vartijoina kaks' suurta, mustaa käärme-enkeliä, koholla siivet. Niiden käärmeruumis nojasi keskiruumiin paikkehilta riettaaseen kahteen jalkaan luisevaan. Inhoisan ruumiin musta käärme-häntä kiemursi lattialla. Käärmepäässä paloivat tulisilmät. Auki heillä ammotti suuri kita, josta riippui kaks'-haara kieli veripunaisena. He niinkuin nöyrät koirat vartijoina nyt seurasivat tointa Perkeleen.

Vierellä Martvan vuoteen rauhatonna, kuin tulenlieska helvetistä päässyt nyt häilähteli haamu Perkeleen unia Martvan tutkien. Hän tunki katseensa, niinkuin kuuman poltin-oran syvälle rauhallisna nukkuvaan. Vaan Martva näki unta puhtahinta laulusta Litvan, sekä äskeisistä saarnoista isän, illan miettehistä ja siitä mik' on ihmis-elämässä salaista, epäselvää, ihmeellistä. Hän kulki unissansa Litvanselkää sen tarun vedennaista etsimässä salmista, takaa saarten, jonne konsaan ei tohtinut oo kalastajan pursi aaveitten lymypaikkaan pujahtaa. Sen nähtyänsä, suurna, ilkamoiden, riehahti riemuun haamu Perkeleen:

"On oiva alku. Vihdoinkin nyt tyttö
jo salaisuuden syihin kurkistaa.
Hän miettii jo… on utelias… kysyy…
Se ensi isku on ja tulitippa
Jehova-uskoon, kurjaan, sokeaan."

Niin lausui hän, ja mustat vartijansa nyt hänen voitostansa riemastuen ain' asti maahan hälle kumarsivat, niin tehden herrallensa kunniaa. Ja Perkele nyt yhä tarkkaavammin tarkasti Martvan unta, vaaniellen kuin julma haukka pientä uhriansa. Kuin vihantuli leimahti hän vimmaan, kun näki unen muuttuvan. Nyt Martva jo kulki seurueessa enkelein. Hävinnyt oli Litvan vedennainen. Jo kirkonkello kumahti ja siiloin karille, missä istui vedennainen, ilmausi enkeli ja järven vesi kirkkaaksi sävel-ulapaksi muuttui, mi läikkyi niinkuin päivän valo-uhku huikaisten taivaankannen hohteellaan. Soi kirkonkello. Kirkkaat sävel-aallot sen kumahteista tulvi kautta ilman taas Litvan sävelselkäin kirkkauteen. Ja siinä kirkkaudessa Martva kulki unien mailla. Korkeudessa hohti täydeltä taivaan herran enkeleitä, pukuna päivän ikikirkas hohde, käsissä harput, pasuunat tai huilut, ne riemulauluin kiitti Jumalaa.