Nähdessään tulisina salamoivat nyt silmät Perkeleen. Hän raivostui. Kuin kuumin tulikieli helvetistä hänestä julmin vihan lieska löi, kun ihmis-onnen sekä rauhan näki hän, rauhaton, mi niinkuin rajutuuli kaikkeutta ijankaiken risteillyt on levotonna. Eikä hetkeksikään oo hälle suotu rauhan siemausta, mi niin kuin armas uni, kaunis muisto muun kaiken yli joskus laskeutuu. Hän muisti, kuinka kerran Kaikkivoipa välille hänen sekä kaiken muun asetti vainon, polki rikki rauhan häneltä. Niin kuin käärme rauhaton hän siitä lähtein käynyt ain' on sotaa jokaista, koko kaikkeutta vastaan alaisna vainon sekä inhon myös. Kun näki hän nyt Martvan iki-onnen ja rauhan, kun se kulki unten mailla suhtautuin niin kuin lapsi Jumalaan, hän kateutta täynnä, leimahdellen ja käsi julmaan iskuun nostettuna kiukkunsa purki raivoon katkeraan:
"Voi, etten voi mä käsin kiinni käydä taas sinuun, ihmishenki, peruskivi Jehovan väärän vallan päällä maan!"
Ja leimahdellen, niin kuin vihantupru hän kiukkuansa purki edelleen:
"Ei mulla ole voimaa eikä valtaa tuhota häntä, kurjaa, kuolemalla, kun mailman lait ja järjestyksen sen kuin myöskin elon, synnynnän ja kuolon herruuden multa, kaiken Jumalalta on riistänynnä vääryydellä Hän, Se julma, ahnas Henki vääryyden."
Niin, tulimiekka iskuun nostettuna vierellä Martvan vuoteen voimatonna hän suitsi vihaa sekä kateutta. Ja mustat käärmemäiset vartijansa pystyssä seisten tulikidastansa herransa asiasta raivostuen nyt puhalsivat vihan kielekkeitä. Ne sammuivat ja pilveks' yhdistyivät, mi hienon udun lailla leijaeli nyt päällä Martvan sekä Perkeleen.
Vaan rauhallisna aina Martvan henki vaelsi niillä ihanuuden mailla, miss' ihmissielu sointuu Jumalaansa kuin kaiku lauluun, jost' on lähtenynnä vapaana vuoren rintaa etsimään, on löytänyt sen sekä onnellisna taas sointuu, sulaa lauluun: alkuperään, jost' oli saanut synnyn sekä kaiken. Kateisin mielin ihmishengen matkaa tarkasti silmä julman Perkeleen, ja näki kuinka iki-onnellisna karilla "Litvan laulun" istui Martva ihaillen sitä suurta Jumalaa, mi täytti maat ja taivaat kunniallaan, kuin päivän valo täyttää kaikkeuden niin kauvas, kuin sen säde-kehä kantaa. Ylhäällä soivat harput, pasuunoista kuin pauhu hurskas, sulosointuisena nyt tulvi sävel. Joukko enkelien kuin kirkas pilvi hohti korkeudessa ja riemurinnoin, laulunhyminällä, mi täytti maat, ne Luojan kaikkivaltaa nyt tunnustivat, Hälle laulain näin:
"Taas tänään, niinkuin aina ennen
Sun työsi soluu radoillaan.
Tietänsä säätämääsi mennen kuu kieppuu ympärillä maan. Ja päivää kiertäin maa taas pauhaa. Ken luotas suistuu, häll' ei rauhaa oo kaikkeudessa. Sinä vaan oot rauha, autuus taivaan, maan.
Sä elon loit ja kuolon säädit, Sä säädit kaikkeuden lait. Ei järky se, min kerran päätit, Sa itseltäsi vallan sait. Sä säädit lain tään: 'Rikos kostaa itsensä'. Jos ken miekan nostaa vain vastaan Herraa taivaan maan, hän sortuu miekkaan kokonaan.
Kun viekas käärme petti vaimon ja sai sen luotas lankeemaan, hän sillä teollansa vainon ja inhon nosti. Ainiaan kuin käärme kirottu hän kulkee; ei missään näyttäytyä julkee; vaan salaa vaanii saalistaan… Oot ihmeen viisas, Luoja maan."