Niin lauloi suuri enkelien kuoro. Ja kuullessansa haamu Perkeleen riehahti, kiukun-tuli tulvillansa, ja vannoi suurna, ylpeänä näin:
"Hän ilkkuu vielä… nauttii vääryydestään… Hän, kurja, kerskuu vallan jätteillään, Hän jok' on tuhannesti tunnustanut. mun voimani… Hän joka tekojansa on katunut jo aikaa ennen Noaa, niin tunnustaen, miten suur' oon minä!… Hän kadehtii mun suurta viisauttani…
Hän tietää, että suuri kavaluus korkeinta on ja suurta viisautta… Vaan lahja se ei ole Hälle suotu, kun kavaluus ei kuulu Olioon, jok' on mun vastakohtani… Ja siksi" — Hän mietti hetken, vihaa leimahdellen kävellen ees-taas. Sitten rauhottuen hän viisain elein lausui lopun näin:
"Hän sanoo: 'Joka miekkaan ryhtyy, hukkuu myös siihen'… Mutta Hällä itsellään kädess' on aina kaksiterä miekka: Ken hänen orjuudestaan riuhtautuu, sen uhkaa armotta Hän maahan lyödä… Se miekka Hänet myös nyt sortakoon mun aseenain! Se käypi multa näin: Pois pyrkii ihmishenki orjuudesta ja alta ruoskan, kuten Aadam, Kain pois piiloutuivat Hänen näkyvistään, pensaikkoon Aadam… kaukaisuuteen Kain… Ei armoa!… Mun täytyy Hänet kaataa ja ihmishenki Häitä riistää pois!… Kaikkeuden herruus siihen perustuu…"
Hän raivostui ja hehkuvinta vihaa taas huokui verikita vartijain ja lattialla niiden mustat hännät käärmeinä lieruilivat, lepytellen herraansa. Ihmevaippa hulmahteli harteilla Perkeleen. Hän houkutellen nyt Martvaan koski. Omaa henkeänsä hän siten koitti toiseen istuttaa.
Vaan turhaan. Martvan ikipuhdas henki vaelsi eelleen autuaitten mailla, miss' enkelien kuorot ylistystä taas Kaikkivaltiaalle veisasivat ja Hänen kunniaansa tunnustaen soi sävel harppuin, huiluin, pasuunien. Vierellä Martvan kulki vartiona kaks' enkeliä. Kirkas risti loisti kädessä kummankin. He Luojan luokse niin johdattivat nukkuvata Martvaa. Sen nähtyänsä haamu Perkeleen mietteissään jatkoi järkeilyään näin:
"Hän mahdoton on vielä tällä kertaa… Hän niin kuin tyhmä lammas kerittäväks käy vielä Hänen viekotuksissansa. Ei tiedä hän, mi hyvä on ja paha, ei tunne pahan suurta ihanuutta, sen herkkuisuutta, eikä vapautta, ei myös sen tarjoilemaa hekkumaa…"
Hän mietti… Sitten jatkoi puhettaan:
"Se naikkonen ei tunne miten maukkaat hedelmät tiedonpuussa odottavat kun nähnyt sitä puut' ei ole vielä… Vaan tänään hän nyt minun toimestani on kutsunut jo luokseen Harhamani, mun palveljani… Muut' ei tarvitakaan Hän, valittuin, kun saapuu tänne, oitis on tytön eessä kuulu tiedonpuu: se kirja, joka pahan suloisuuden on maalannunna vielä herkkuisemmaks kuin minä kerran kuulun tiedonpuun…"
Hän seisoi ryhdikkäänä, jumalaisna, kasvoilla riemun-ele verraton ja katse tutkivainen heitettynä ylt' ympär' ihmishengen, joka eelleen vaelsi autuailla onnen mailla ja rauhan suurta siemausta joi. Niin: siellä autuaana niin kuin lapsi rukoili Martvan henki Jumalaa: