"Turvakseni enkelisi mulle suo! Sinun luokses askeleeni aina luo! Ällös armoasi eitä! Ällös mua raukkaa heitä tuulen lailla kulkemaan rauhatonna kautta maan, kuten nainen rauhaton, eksynyt mi raukka on Litvanjärven ulapoille. Ällös heitä harhansoille yksin mua! Pyydän Sua: Ällös hylkää rukousta! Poista luotain käärme musta!"
Vaan kiukkuisena, ikikavalana kiehahti suuri haamu Perkeleen. Hän vannoi riettain elein, armotonna ja julma katse vihantulta täynnä, taas päätöksensä hurjan uudestaan:
"Sä kurja ihmishenki, nöyrä orja Jehovan!… Vai sä pelkäät käärmettäni! Ei hätää toki!… Käärmettä jos kaihdat, sen nahassa jos et sä mua usko, niin uskot, kun ma kerran kaunihisti pukeudun kätyriini Harhamaan… Kun hänen nahassansa luokses hiivin, niin onnen aika sulle armastaa: Ma herkut hekkumaiset hänen suullaan sinulle kerron… Herras täytyy tuta mun suuri voimain. Suulla Harhamani ma henkeni sun sieluusi, sa kurja, puhallan, kuten kerran Jehovasi puhalsi väärän hengen sieramiisi, niin tehden sinut omaks' orjaksensa, jok' on mun äänelleni kivikova nyt vielä, kun ma sua pelastamaan kynsistä Rääkkääjäsi tullut oon."
Hän antoi tulimerkin vartijoilleen ja nousi niiden kanssa siivillensä. Ja halki kaikkeuden vinhoin vauhdin hän lensi, niin kuin hurja tähdenlento mi tietään tuntematta ilmaa halkoo tuhansin vuosin. Hänen ympärilleen kohahti pimeästä sotajoukko, mi riemuhuudoin, soiton raikuessa, nyt herrallensa kantoi kunniaa.
Tuukkala.
1. Maassa.
Jonkun matkan päässä Ranniston talosta ylöspäin pitkin Litvanjärven rantaa kuljettua tullaan Tuukkalan taloon. Joki leviää siinä poukamaksi, pieneksi lammiksi, jota vaaraiset rannat ympäröivät. Poukamasta viskautuvat joen vedet pienen putouksen kautta pitkähköön koskeen, jonka kivikkoa pitkin ne vallattomina hyrskivät tyventöön. Aivan koskenkorvalla on Tuukkalan talo.
Sen kosken rannalla oli kasvanut Oolavi ja siksi oli hänen mielensä rohkea kuin kosken vedet. Hän oli veneessä sen kuohuja tuhannesti laskenut ja siksi oli käsivarressa voimaa. Koski oli laulellut hänelle kehtolauluja ja niistä oli mieli jo nuorena läikähdellyt rauhattomana.
Tuukkalan talon kanta-isä oli tullut Ranniston taloon kerjäläispoikana. Hän oli yötä talossa, sairastui ja jäi talon hoidettavaksi. Kun hän oli parantunut, oli talvi kovimmillansa, eikä talon väki hennonnut laskea häntä maantielle. Niin jäi hän taloon, teki mitä voi ja söi samassa pöydässä talon väen kanssa. Keväällä kävi hän paimenessa, kesällä hevosissa ja marjassa.
Niin tuli hänestä talon perheen jäsen. Vartuttuansa sai hän palkkaa työstänsä ja tuli talon vakituiseksi palvelijaksi. Hän sai samanlaisen kasvatuksen kuin talon omat lapset, rukoili yhdessä niiden kanssa aamuin ja illoin ja oli kaikessa heidän vertaisensa. Palkan hän säästi, ja kun hän kaksikymmenviisivuotiaana meni naimisiin Tuukkalan torpan ainoan tyttären kanssa, voi hän säästöillänsä ostaa torpan pienet tilukset omaksi konnuksi. Ranniston talosta saadut myötäjäiset, raamattu niiden mukana, lisäsivät torpan irtaimistoa.