Tällä Tuukkalan talon kanta-isällä oli tapa sanoa, kun hän puhui elämästänsä:
— "Minä olen Ranniston talosta saanut paljon, mutta suurimmat sieltä saamani aarteet ovat raamattu ja ahkeruus."
Eikä hän puhunut perättömiä, siitä oli Tuukkalan entinen torppa todistuksena. Sen niityiltä hävisivät pajupehkot. Missä ennen kasvoi siankarvaheinä lyhyenä, palaneenvärisenä takukkona, siellä aaltoili kohta mehevä apilas. Pellolla, jossa ennen piipotti joku rukiintähkä rikkaruohon ja pitkän kastikaisen seasta, nousi nyt syksyllä rukiin-oras mustanpuhuvana, ja kesällä korsi tuskin jaksoi jyväpainoansa kantaa. Viljelykset laajenivat, karja lisääntyi ja torpan sijalle kohosi uhkea talo.
Siitä lähtien Ranniston ja Tuukkalan talot ikäänkuin kilpailivat hurskaudessa ja työn kunnioittamisessa. Ne eivät kilpailleet kateudesta, vaan kuten kaksi kukkaa, jotka kilpaa koristavat nurmea. Rannisto, vanhempana, kulki edellä ja molempia taloja sitoivat toisiinsa mitä hellimmät ystävyyden siteet.
Ensimäisen omistajan kuoltua peri talon hänen ainoa poikansa. Hänen eläessänsä vaurastui talo, niin että se oli Ranniston jälkeen seudun rikkain.
Nykyinen Tuukkalan isäntä oli syntynyt samana päivänä kuin Ranniston Tuomas, ja kasteessa tehtiin heistä kaimat. Heistä tuli jo pienestä pojasta eroamattomat ystävät. Yhdessä viettivät he lapsuutensa ajan, löivät palloa ja piippaa, kävivät ongella ja laskivat talvella mäkeä. Yhdessä olivat he kierrelleet seudun kaikki polut, käyneet joka aholla ja uineet joka uimarannassa. Samana päivänä pääsivät he ripille ja samana päivänä viettivät molemmat häitänsä. Muutenkin oli heidän elämässänsä hyvin paljon yhtäläistä. Tuukkalan samoin kuin Rannistonkin kaksi vanhinta lasta kuolivat nuorina. Nuorin poika Oolavi oli hänen ainoa elossa oleva lapsensa.
Mutta kumminkin oli Ranniston ja Tuukkalan olemuksessa paljon toisistansa eroavaakin. Rannistoon verraten oli Tuukkala kuin teräksestä tehty luonne, jättiläinen, joka kulki vuori hartioilla. Hänen käytöksessänsä oli ryhtiä ja voimaa. Katse oli rauhallinen, mutta samalla käskevä, ja harvakseen lausutut sanat putoilivat kuin harkittu tuomio. Kantoja maasta irti vääntäessänsä oli hän kasvanut mieheksi, joka ei ole tottunut väistelemään ja jolle kaikki vastukset olivat kuin heikko ruohonkorsi, jota hän astuessansa ei huomaakaan. Jos Rannisto oli talonpoikana hengellinen ruhtinas, Lutherus tai apostoli Pietari, niin oli Tuukkala talonpojaksi Napoleon Bonaparte. Heidän elämänsä oli suurta runoutta, koristelematonta ja jaloa. Kumpikin he olivat ylpeitä ammatissansa, ruhtinaita kutsumisessansa, miesten miehiä työssänsä ja elämässänsä ja miehekkään nöyriä Jumalansa edessä. Heissä ei ollut merkkiäkään siitä pöyhkeilystä, joka aina puhkeaa pienen ihmisen sielusta välttämättömänä pienuuden verhona.
Oolavi oli perinyt paljon isänsä luonteesta. Hän oli voimakas, miehekäs, rehellinen. Silmä oli kirkas ja katse avoin, ja hänen luonteessansa helisi jotain puhtaimman teräksen jalointa sointua. Siinä ei värähtänyt ainoatakaan rumaa piirrettä.
Mutta samalla oli hän perinyt paljon äitinsä hilpeyttä ja lempeyttä, tunteellisuutta ja herkkyyttä ja Tuukkalankosken kuohujen levottomuutta. Hän oli vanhempiensa ilo ja toivo, niiden maallinen aarre. Hän oli lahjakas, tiedon haluinen, paljon lukenut, ikäistensä kaikkialla kaivattu ystävä ja vanhojen rakastama. Selvä katse ja korkea otsa jo sanoivat, että hänessä piilevät henkiset aarteet odottaen vain hetkeä, jolloin ne voivat purkautua joko hyvän tai pahan palvelukseen. Kotona oli hänellä ollut koti-opettaja lukuja opettamassa, samoin kuin Ranniston Martvallakin. Itseksensä oli hän perehtynyt kieliin. Tuomas Tuukkala katsoi häneen kuin Aleksander Suuren isä poikaansa.
— "Hän vääntää ne kannet, jotka minulta jäävät vääntämättä", — oli hän kerran pojastansa sanonut.