* * * * *
Oli lauvantain iltapäivä, ilta-askareiden aika.
Poukaman yläpuolelta, niiltä main, missä joenjuoksun tiedettiin olevan, kuului väen iloista laulua, joka solui taloa kohti, tienä joen-uoma. Välistä helähti nauru tai heleä huudahdus. Kohta laski poukamaan kokonainen veneistö, veneet väkeä täynnä. Jokaisen veneen kokassa oli purjeena pieni pihlaja tai koivunlatva. Miehet soutivat paitahihasillaan. Naiset istuivat, ken kukalla, ken lehvällä koristettuna, huivi hatuksi solmittuna tai tukka valloillansa.
Laulajat olivat Ranniston ja Tuukkalan heinäväkeä, joka palasi takamaalta heinänteosta.
Aurinko kallistui koivun korvalle, kun veneitä solahti virrasta sen poukamaan. Laulu oli lakannut. Väki istui iltaa ihaillaksensa. Joku soitteli putkipilliä kesäillan kauneuden lisäksi. Maukas sävel hyväili lehtevää vaaraa ja veneistö solui poukaman tyynellä sinellä kuin vesikuvastimella, jonka puitteina riippuvat rannikon vaarojen kauniit kuvaiset.
— "Johan se heinäväki tulee", — lausui Tuukkalan isäntä, astuessaan portaille juuri silloin, kun veneet tulivat näkyviin. Viimeisenä pujahti koivujen alta pieni vene, jota souti Oolavi, Ranniston Martvan perää pitäessä. Sen veneen oli Oolavi itse tehnyt itseänsä varten. Sillä oli hän Tuukkalan koskea laskenut kuin suksilla jyrkkää mäkeä, missä on hyppyri vähä-väliä. Se kantoi paraiksi kaksi henkeä ja siksi souti hän siinä kahdenkesken Martvan kanssa.
— "Kuka ennen rannassa!" — kuului äkkiä eräästä veneestä huudahdus.
— "No, koitetaan", — vastattiin kaikista muista veneistä. Alkoi kilpasoutu. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista. Vesi kohahteli kokan edessä ja veneet aivan nytkähtelivät nopeasta lähdöstä.
— "Pidäppä, Martva, perää!" — pyysi Oolavi, joka oli hyvän tovin muista jälellä.
— "No!" — naurahti Martva tarttuen melaan täysin voimin, ilosta loistavin silmin. Oolavi vetäisi täyttä voimaa. Airot vääntyivät luokiksi. Vene hyppäsi aivan kohona ja suhahti sitten veteen halkoen sitä kuin veitsi sumua.