Syntyi miesten ottelu. Alituiseen helisivät nauru, huudahdukset ja kehotukset:
— "Kovemmin!… Älä päästä rinnalle!… Melo lujemmin!… Varo että ei päälle aja!"
Oolavin vene lensi, airot siipinä, kuin vedenpintaa pitkin lennossa sujahtava vesilintu. Poukaman puolitiessä oli se jo saavuttanut toiset veneet. Lastuna keikahteli se niiden nostamien aaltojen yli ja ajoi edelle. Martvan posket punottivat ja silmä säteili mielenjännityksestä, kun hän, mela heikossa kädessä, kiikkui veneen perässä sen kiitäessä toisten ohi.
— "Martva!… Martva!… Martva!" — helisivät kilpailevista veneistä naisten ihastuneet äänet ja liinat huiskuttivat hänelle onnea. Jokainen olisi tahtonut itse voittaa, mutta vielä mieluummin suoda voiton Martvalle, kaikkein silmäterälle.
Ja Martvan vene voitti. Kun se pääsi rantaan, oli se jo monta mittaansa kaikkia muita edellä.
— "Martva voitti!… Martva ja Oolavi voittivat!" — kaikui raikas palkintohuuto. Oolavi heitti veneen veden ja airot omaan varaansa, nousi ylös, heilautti lakkiansa toisille ja ylpeili:
— "Perämiehen varassahan se vene on!… Kenellä se nyt oli paras perämies?"
Martva naurahti hienolle kohteliaisuudelle, joka oli yhtä koruton kuin heidän lapsipuheensa marjamatkoilla. Vene oli veden varaan jääneenä ulonnut taas rannasta ja heilui hiljaa lähellä koskenniskaa. Toiset veneet olivat jo maalle vedetyt ja Ranniston veneitä varustauduttiin vetämään kosken alle maata myöten, sillä Tuukkalankoskea ei ollut vielä kukaan muu kuin Oolavi laskenut.
Oolavi aikoi jo kääntää veneensä uudelleen rantaan, kun muisti kosken. Veri kiehahti. Koski veti häntä. Hän nyökäytti päätään Martvalle ja kysyi:
— "Uskallatko, Martva, niin minä vien sinut veneellä kosken alle?"