Martva katsahti koskea. Se näytti vaahtoisalta. Hän arkaili.
— "En minä tiedä", — vastasi hän epäröiden.
Mutta sitten sattui hän katsahtamaan Oolavia.
Hän näytti niin voimakkaalta ja luotettavalta. Niin monesti oli hän nostellut häntä aitojen ja ojien yli ja aina oli hän tuntenut hänen käsivarsillansa olevansa turvassa. Nytkin tuntui kuin olisi hänellä Jumala turvana Oolavissa, kun tämä oli peräsimessä. Viattoman lapsen tavoin myönsi hän, nyökäyttäen:
— "No!… Sinun kanssasi minä uskallan."
Ja Oolavi oli valmis. Hän nosti Martvan kainaloista ohitsensa teljolle ja tarttui melaan, kääntäen nopeasti veneen kokan koskenniskaa kohti.
— "Oolavi!… Oolavi!… Oola-vi!" — varottivat hätäiset äänet rannalta yhtenä humuna, kun väki näki minne vene viilsi.
Mutta se oli jo myöhäistä. Oolavi ei kuullut mitään muuta kuin kosken huumaavan kutsun. Voimakkailla melanvedoilla ohjasi hän venettä jo koskeen… Martva oli aivan painautunut teljolle, kuin varpusenpoika oksalle haukan ylhäältä uhatessa. Avuton, hiukan hätäytynyt katse oli kiintynyt Oolaviin rukoilevana. Poski punotti, mieli oli hehkuna ja hän kyyristyi hiukan kokoon. Rannalta katselijat eivät uskaltaneet henkeä vetää… Kuului hätäilyjä… Jotkut juoksivat pitkin kosken rantaa hätään… Putous nieli jo venettä… Jo syöksyi vene siihen aivan nuolena… Se viskautui kuin mäenlaskija hyppyristä ja upposi kokonaan vaahtoon… Hätäytyneinä juoksivat katsojat putouksen alle… Naiset kiirehtivät miehiä… Luultiin jo onnettomuuden tulleen.
Mutta äkkiä sukelsi vene vaahdon alta ja syöksyi sukkulaisena koskeen, joka alkoi putouksen alla. Nyt alkoi se hyppiä kosken kuohuilla, heittäytyen aallolta aallolle. Väliin näytti se olevan aivan ilmaan hyppäämäisillänsä: enempi puoli venettä oli ilman varassa, ainoastaan perä otti vielä veteen… Mutta taas painautui se aaltoon, näytti syöksyvän suoraan syvyyteen… hyppäsi taas aallolle… vältteli kiviä ja lensi lintuna ryöppyjä pitkin, turvaton tyttö linnunpoikana teljolla ja voimakkaiden melanvetojen vauhtia yhä lisätessä. Väki katseli sydän kurkussa hurjaa kulkua.
Jo pääsi vene kosken alle… Nuolena hyppäsi se viimeiseltä aallonselältä, paiskautui tyveneen, teki äkkimutkan ja suhahti peräänsä myöten kuivalle rantahiekalle. Ja kun Oolavi nosti vapisevan Martvan veneestä, painautui tämä vaistomaisesti hänen syliinsä, jossa tuntui olevan turva kaikkea vastaan. Posket paloivat punana ja vasta hetken kuluttua, kun hätäytynyt hengitys hiljeni, sai hän lausutuksi: