— "Kiitos, hyvä Oolavi!… En minä peljännytkään, vaikka luulin…"
— "Hyvä!… Hyvä!" — huusi väki uskaliaalle koskenlaskijalle. Ja kun Ranniston veneet taas lähtivät matkaansa jatkamaan ja Oolavi poistui, kuuli Martva vanhan palvelijansa Kaisan, jota hän tädiksi sanoi, Oolavia katsellessansa itseksensä lausuvan:
— "Ei ole se tyttö hunningolla, joka on hänen turvissansa."
* * * * *
Seuraava päivä kallistui illaksi. Tuukkalan talossa oli jotakin autiota. Nuori väki oli pyhäisillä kisamaillansa, vanhat istuivat kirja kädessä. Kartanolla ja kaikkialla oli sama kaihoisa tunnelma kuin kirkkomäellä, josta on kirkkoväki jo tyyten lähtenyt koteihinsa ja enkeli tuntuu hiljaa hiipivän koivikossa koivun oksien lomissa, kuin etsien sieltä jotakin. Koko talo oli pyhäpäivän kaipuuta tuvat tulvillaan, pihat täynnä. Ainoastaan koski kuohui, mutta ei sekään aivan ennallansa: Kuohussa oli jotakin kummaa, pehmeätä ja salaperäistä.
Tuukkala itse puheli kamarissansa Oolavin kanssa, järjestellen viikon töitä. Oolavi oli ehdottanut, että ruvettaisi kesätöiden kuluttua kuivaamaan viljelysmaaksi takaamaan suurta rimpisuota, Hallanselkää. Kun isä mietti hänen rohkeaa ehdotustansa, jatkoi Oolavi:
— "Siitä on nyt ainainen kiusa koko ympäristölle: Halla nousee siitä kuin sumu järvestä."
Tuukkala mietti yhä. Oolavi jatkoi taas:
— "Onhan viisaampaa antaa siinä kasvaa viljaa ja heinää, kuin nostaa hallaa."
— "Niin!" — alkoi Tuukkala hitaasti — "kyllähän se on totta, mutta…"