Hän keskeytti ja mietti taas.
— "Mitä, isä, arvelet?" — tarttui silloin Oolavi.
— "Sehän on niin vetelää rimpeä, että kurjetkin siihen hukkuvat…
Jaksaako siitä saada urakkaa… Se on kovin suuritöinen tehtävä…"
Oolavi innostui. Reippaana selitti hän isällensä:
— "No sen parempi!… Minulla on kaksi joutilasta kättä, sillä talon kaikki muut suot ovat jo kuivatut… Pitäähän minunkin käsilläni olla jotain tehtävää."
Tuukkalan karkeille, jaloille kasvoille nousi isän ilo. Ylpeänä katseli hän poikaansa ja kysyi:
— "Sinä siis uskot voivasi saada Hallanselästä heinämaan?"
— "No miksi ei, isä?… Suon vesi lasketaan järveen. Auringossa on valoa, pilvessä vettä ja suon pohjalla mutaa… Ei tarvita muuta kuin käsivartta ja siementä. Edellistä on, Jumalan kiitos, minulla ja jälkimäistä on sinun salvossasi", — vakuutti Oolavi.
Tuukkala katsoi poikaansa kuin toivorikkaaseen valta-istuimensa perijään. Hän uskoi jättävänsä Tuukkalaan suuremman perinnön kuin kukaan edellisistä: paraan isännän. Kuin ruhtinas käveli hän huoneensa pariin kertaan edes-takaisin, istahti sitten ja lausui:
— "Tee nyt, Oolavi, miten haluat! Yritys on kyllä rohkea, mutta minä luotan siinä sinuun täydellisesti…"