— "Kiitos, isä!… Sinä tietysti autat minua neuvoillasi!" — lausui siihen Oolavi.
Kun kuunteli näiden kahden miehen puhetta, ei voinut muuta kuin uskoa, että kuuluisan Hallanselän kohtalo oli päätetty asia. Niin paljon voimaa ja miehen mieltä keksi joka sanassa. Oolavi selitteli suunnitelmiansa ja ihastunut isä iloitsi poikansa miehekkyydestä ja kiitti hänestä Jumalaa.
* * * * *
Jo lähestyi lypsyaika. Karja kantoi rikkautta kotiin. Kylläisenä odotti se lypsäjää lauluinensa ja raintoinensa.
Metsäpoluilta ja teiltä kuului jo kotiin palaavan Tuukkalan väen puhelua ja iloista naurua. Toisaalta kuului laulua pehmeän koivikon sisästä. Lintu kävi virkeämmäksi, paarma surisi äänekkäämmin ja kohta oli pihamaa iloa ja elämää täynnä. Jo kuului karjapihalta lypsäjän laulu, johon tipahti silloin tällöin hiljainen, rauhallisena märehtivän lehmän kellon kilahdus.
Maantieltä kuului hiljaista jymyä. Se lähestyi. Kuului jo hevosen kavion pehmeä kopse. Kohta ilmestyivät näkyviin Ranniston komeat rattaat, takana harmaa tomupilvi. Uljas hevonen ravasi kuin huviksensa, komeat silat selässä. Se syöksyi tienhaarasta kartanolle, rattaat miltei kohona, ja päristeli riemusta, puistellen tuuheaa harjaansa.
— "Poikkesin sinua tervehtimään… ja hevosta lepuuttamaan", — tervehti Rannisto portailla vastaan tulevaa Tuukkalaa.
— "Sepä hauska! Käy nyt taloon!" — vastasi Tuukkala, avaten vieraallensa oven.
Molemmat miehet astuivat Tuukkalan vierashuoneeseen, jossa kaikki osotti talon varallisuutta, mutta samalla yksinkertaisuutta. Jykevät aistikkaat huonekalut olivat arvokkainta visakoivua, missä käki on koskaan kukkunut, ja lattia leveintä honkaa. Huone muistutti vanhaa ruhtinaan asuntoa. Pöydällä oli Rannistosta tuotu myötajäis-raamattu. Seiniä koristi pari arvokasta hengellistä maalausta ja auringonpaisteessa, vähän loitompana akkunasta, kukki komea ruusu.
— "Kävin tilaamassa Martvalle vähän kirjallisuutta ja viivyin matkalla uuden papin luona", — selitti Rannisto, istuutuen ja pyyhkien hien otsaltansa.