Huoneessa kävi tuulen veto: Perkele sävähti avonaisesta akkunasta sisälle ja asettui näkymättömänä seisomaan kukkivan ruusun taakse, vähän viistoon Rannistosta.
Tuukkala terottui yhdeksi kuuloksi, Martva oli hänelle enemmänkin kuin oma tytär. Hän oli ihaillut sen enkelisielua. Sen kauniista silmistä oli hän katsellut puhtainta päivää. Hän oli sitä katsellut, ja muistellut Oolavia. Hän oli joskus ajatellut, että Martva päivänä valaiseisi sekä Ranniston että Tuukkalan maita. Mutta se ajatus oli salainen ja pyhä. Hän ei ollut siitä puhunut Rannistollekaan. Martvan sielu ja koko olemus oli hänelle jotain pyhää, johon ei saa semmoisella sanallakaan koskea. Hän vastasi Rannistolle:
— "Vai niin… Vai kirjallisuutta! Martva näkyykin olevan kirjoihin kiintynyt… Heinäntekomatkalla kun poikkesin toissapäivänä takamaalla teidän heinäväen luona, niin luki minullekin muutaman sadun… Miehet olivat hänelle vitsaksista laittaneet keinun parhaan putkikon keskelle… Siinä hän vain keinui ja lueskeli… Sievä lähde oli vielä aivan keinun vieressä… 'Se on minulla kuvastimena', sanoi Martva minulle. Vanha Timo toi hänelle syömään tullessaan aika kimpun kukkia."
Akkunassa helähti valo kirkkaammaksi. Jumalan henki oli käynyt läpi huoneen, varottaen, muistuttaen. Sen vaikutuksesta pysähtyi Tuukkala äkkiä, nopeasti, jotain muistaen. Tuntui kuin olisi näkymätön aave ilmestynyt hänelle. Hetkisen hän oli hämmästynyt ja tapaili jotain muistaaksensa…
Viimein hän sai hapuilemansa kiinni: Hän muisti viime-öisen unensa. Hän oli nähnyt unissansa Ranniston, joka toi mustan käärmeen putkikkoon, jossa Martva luki. Sen unen oli hän aamusella muistanut ja aikonut kertoa Rannistolle. Mutta sitten oli hän miettinyt ja purkanut päätöksensä, peljäten sen herättävän levottomuutta Rannistossa. Päivemmällä oli uni jo unohtunutkin, mutta nyt se muistui mieleen ja hän sovitti sen kirjan ostoasiaan vaistomaisesti, Jumalan käskystä. Mutta edelleenkin hän sen salasi, peljäten sen tuottavan turhaa rauhattomuutta ja sen kautta ehkä unen mustan käärmeen: onnettomuuden.
Hänen puheensa johdosta Rannisto muisteli tytärtänsä ja sen keinuja ja kukkia. Harvakseensa lausui hän:
— "Niin… Se pyrki heinäväen matkaan ja oli siellä koko viikon…
Työväkikin sanoo olevan itsellään ikävän, jos ei Martva ole mukana."
Pää kallellaan tarkkaili Perkele Rannistoa. Tuukkalan ajatuksissa häilyi yhä Martva. Uni nosteli jo aaveita. Ei hän tiennyt mistä se johtui, että hänestä tuntui kuin nousisi lähteestä tai matelisi putkikosta musta käärme Martvaa pistämään. Sydän käski häntä joutumaan apuun. Aavistus sanoi Jumalan äänenä, että unen musta käärme on juuri kirja, jonka Rannisto oli tilannut. Hänen ajatuksensa johtuivat samalla Oolaviin. Martvaa ahdisteleva mato oli hänestä myös Oolavin onnettomuus. Se oli vaistomainen tunne. Molemmat lapset olivat hänen ajatuksissaan jo yhteen kiedotut. Ikäänkuin kääntääkseen puheen pois ikävästä asiasta, ja hiljaa, huomaamatta, saadakseen Ranniston vieromaan koko kirjallisuutta, alkoi hän puhua Oolavin luvuista:
— "Oolavikin on kirjoihin innostunut, mutta hän lukee yleensä jotain opettavaista. Joskus on yrittänyt kaunokirjallisuutta lukemaan, mutta ei se hänelle maistu… Hän sanoo sitä jonnin joutavaksi juoruamiseksi… Ja kyllä minäkin olen vähän sitä mieltä."
Rannisto ajatteli. Nuoren papin rippisaarnasta lähtien oli hän entistä enemmän ajatellut kirjallisuuden vaikutusta, tullut entistä varovaisemmaksi. Ajatuksissansa vastasi hän: