Kaikkeus vapisi. Pauhu kulki äärettömyyden äärtä etsiskellen. Kirkkaat salamatulet valaisivat sen tietä. Vinhemmin kuin arka aatos pauhasi jo ukkonen tulinensa pitkäisen tietä. Jumala kutsui erehtyneitä.
Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot soittivat silloin pasuunillansa Jumalan kunniaa. Ihana soiton pauhu vyöryi kirkkaana sävelpilvenä. Yhdeksän enkeliä veisasivat sen säestyksellä:
"On ihmeen suuri Sinun virkas. Kaikkeus on työtäs tulvillaan. Ei koskaan sammu päiväs kirkas, ei pilves kuivu milloinkaan. Käy pauhu: Kaikkeuden rantaa pitkäisnä äänes pauhoaa. Suo enkeleisi halpain kantaa näin Sulle aina kunniaa!"
Uusia elamänkukkia.
Henget häilähtelivät. Pidot olivat kuoleman kotiperillä. Kivensyy on saloja täynnä. Mitä on silloin kaikkeudessa!
On maasta tuhannen tuhatta mielikuvituksen kantomatkaa.
Sammunut maailmakunta kirmaa ikuisessa pimeydessä tuhansine tähtinensä, kuinensa ja päivinensä. Ei välähdä valo sen omista auringoista, ei kanna se sinne sisarmaailmoista. Mykkinä pyörivät pallot Jumalan käden varassa. Sokkoina syöksyvät ne toinen toisensa lomitse, Kaikkivoivan käskyjä orjina totellen. Matkamaa on haudanpimeä, valoton oma olemus, ja kulku käy hautojen lomitse rihmakaitaa tietä myöten: Jos ken radaltansa hairahtuisi, se suistuisi oitis turman suuhun.
Mykkänä painautui siksi kaikki Hänen varaansa, kuin lapsi äitinsä povelle pelon häneen tarttuessa, kulkiessa pimeän huoneen läpi, mielessä satujen peikot.
Aurinko, sammunut valon ja elämän jakaja, liikkuu ryhmyisenä röykkiönä, oman avaruus-onkalonsa hirviönä, kaikkeuden hitusena. Vuoret viskovat huippujansa yli ihmissilmän kantamarajojen. Ne ikäänkuin tapailevat sitä valoa, joka on heiltä ijäksi paennut, kurottautuvat ikävöidyn jälestä sadasti ylemmä, kuin vuoret pienessä maassa, huippenevat, saavuttavat matkansa määrän häviössänsä kuin savupatsas nousemarajansa, tuntevat mitättömyytensä ja ylettymänsä lyhyyden kaikkeuden loppumattomassa suuruudessa.
Pimeys vavahti. Oudot valot välähtivät.