— "Kyllä minä myönnän puheessasi olevan perää, mutta ei yhden tähden sovi kalkkia tuomita… Onhan suomenkielellä jo kirjoja, käännöksiä ja alkuperäisiäkin, joiden kirjoittajat ovat neroja ja niiden elämä puhdas ja kirjat ylevähenkisiä."

Rautainen Tuukkala miltei kiihtyi, tietämättänsä, kuin Jumalan käskystä. Isä näytti nyt taistelevan häntä vastaan, kun hän puolusti Martvaa, joka istui putkikossa vitsakeinussa, turvattomana, lähteensilmä kuvastimena, silmä sulona, sielu yhtenä puhtautena. Uni nosti entistä mustempia aaveita, loihti näkyviin suuria käärmeitä. Hän käveli huoneessa miettivänä ja jatkoi keskustelua:

— "Onhan nyt joukossa jotain… en minä sitä kiellä, mutta siinäkin osottautuu oikeaksi Jumalan sana: 'Monet ovat kutsutut', tai kutsu'utuneet, 'mutta harvat ovat valitut'."

Hetken väiteltyä syntyi äänettömyys. Iltapäivän surunsekainen hiljaisuus painosti Rannistoa, kuten ukkosen edellä ilma on raskasta ja kaikki vaiennut, niin että itikan ininä kuuluu huilunäänen-kovuisena valittavana säveleenä ennustaen salamasään tuloa. Hänen silmiensä edessä näytti seisovan Martva, anoen hänen suojelustansa, sillä ympärillä oli pensaikko mustia matoja täynnä. Ajatus hajanaisena selitti hän Tuukkalalle:

— "Martva pyysi tilaamaan hänelle erään uuden kirjailijan Harhaman kirjoittaman 'Varotushuuto'-kirjan… Kristillismielisessä lehdessä sitä suositellaan hyvänä kirjana ja minä lupasin sen tilata tai oikeastaan jo tilasinkin. Puhuin siitä nuoren papin kanssa ja hänkin suositteli sitä… Luki myös muutamia kohtia ja en minä niissä mitään pahaa löytänyt, kun kumminkin kirjan henki on jumalallisen siveellisyyden ehdoton tunnustus ja samalla tarkotus paljastaa, että mikä ei ole rakennettu sille peruskivelle, joka on Jeesus, se romahtaa raunioiksi."

Ilo ja riemu säteili Perkeleen näkymättömästä haamusta. Hänen henkensä repesi kaikkeudeksi ja samalla se kutistui käärmeeksi Ranniston ympärille.

Tuukkalan kasvoille ilmaantui rautainen, kova sävy. Hän käveli jykevin askelin huoneen poikki moneen kertaan, hilliten kiihtymystänsä. Hän katsahti Rannistoon. Se oli hänestä armoton isä, joka tuo kaupungista tulijaisiksi lapsellensa myrkyllisen matelijan. Rauhotuttuansa istahti hän taas ja lausui, sanat harvoina iskuina:

— "Kun et sinä olisi tilannut myrkyllistä käärmettä kotiisi!"

Rannisto mietti, Martva silmien edessä, sen elämä hänen päivänsä valona, sen onni hänen kotinsa kevätkäkenä. Perkeleen haamu veti sormensa iskuun, kuin pitelisi hän saalista pihdissä. Tuukkala jatkoi:

— "Minä olen sitä kirjaa selaillut ja minun ajatukseni on, että sitä tilatessasi olet taloosi, jossa ei ole sairasta, tilannut ruton siemenet."