Rannisto hämmästyi ja kuunteli vakavana. Näkyi, että oli armaimmasta kysymys. Tuukkala jatkoi:

— "Siitä kirjasta tuoksuaa porttoloiden ilma. Kirjoittajan kodissakin jauhaa Hiiden mylly. Hänen sanovat paljastavan omaa elämäänsä. Jos niin on, olisi hänet asetettava syytteeseen siitä, että on tarttuvan taudin saastuttamana hiipinyt ihmisten koteihin, eikä paennut sairaalaan. Se elämä on täynnä alhaisimpia rikoksia, varkautta, murhia, murhapolttoja ja huoruutta ja petosta. Sen eräät henkilöt ovat koira-kopla, joka näyttelee ilkeintä näytelmää… Millä oikeudella hän vetää saastaisen elämänsä ilmaa myrkyttämään? Jos sinun elämäsi olisi ilkeätä likaa, vetäisitkö sinä sen ihmisten nähtäväksi?"

Ei koskaan ollut Rannisto kuullut naapurinsa puhuvan niin rautaisella äänellä, eivätkä hänen sanansa olleet usein tuntuneet niin kumoamattomilta kuin nyt. Ne putoilivat kuin rautakappaleet helähtelevälle teräspaadelle. Martvan kuva ilmestyi hänen eteensä. Se leikki lattialla, soperteli hänelle ensimäisen: "isä". Se lauleli hänelle lapsilaulujansa, etsi turvaa hänen polveltansa. Se ilmestyi hänelle Jumalan lahjana, josta hänen piti kerran tili tehdä. Perkeleen katse imeytyi Rannistoon kuin mato maankoloon. Kun Rannisto yhä istui ääneti, jatkoi Tuukkala:

— "Äskettäin luin jonkun lausuneen, että mielenjalous on meille suomalaisille aivan tuntematon. Häntä on lausunnostansa moitittu. Mutta jos tarkastaa Harhaman elämää, täytyy myöntää, että lausuja on oikeassa. Onni on, että kieltämme ei yleensä tunneta, sillä jos sitä osattaisiin ulkopuolella maatamme, niin saisivat vieraat kansat Harhaman kautta meistä suomalaisista sen käsityksen, että me olemme koirakansaa…"

Hän pysähtyi hetkeksi, mietti ja lopetti:

— "Ja millä oikeudella hän on mennyt antamaan kansasta semmoisen kuvan? Onko hänellä oikeus paljastaa maailmalle kansan häpeä, varsinkin kun sinä häpeänä on hänen näyttelemänsä elämännäytelmä?"

Rannisto tajusi naapurinsa olevan oikeassa, kuten aina vaistomaisesti tajutaan totuus. Hän tuli levottomaksi. Perkele oli rauhaton. Rannisto oli jo uuden päätöksen tekemäisillänsä.

Mutta sitä tehdessä välähti hänen edessänsä Perkeleen haamu kuiskauksena, että hän oli jo antanut lupauksensa Martvalle. Tämä olisi ensi kerta, jolloin hän sanansa söisi. Sitä ajatellessansa näki hän jo Martvan mielipahan. Eikä hän olisi tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa. Isän tunteet joutuivat ristiriitaan… Perkele värisi odotuksesta… Rannisto mietti ja taisteli… Hän etsi puolustusta teollensa. Hän muisteli "Kristillisen kuukauslehden" arvostelua, hän punnitsi pastori Aamuston puheita. Sitä kaikkea vertaili hän siihen, mitä oli kirjasta kuullut nuoren papin lukevan. Hän muisteli myös nuorta pappia ja tämä tuntui olevan oikea Jumalan puoltaja. Tuukkala jatkoi:

— "Se oli juuri hän, josta minä mainitsin, että otin selon hänen opinnoistansa. Mies ei ole viitsinyt itse lukea ja oppia ja suorittaa niitä tutkinnoita, joita jo säädyllisyys vaatisi siltä, joka astuu maailmanparantajana koko kansan koulumestariksi. Lieneekö edes malttanut odottaa, että olisi saanut tilaisuuden harjaantua parturiksi… Ne ne sitten röystäilevät elämässä kirjanoppineina… Kiertokouluseminaarin tutkintoa eivät ole viitsineet suorittaa… Ja kumminkin hän riehahtaa opettajaksi kokonaiselle kansalle, jossa on toki vanhoja professoreja ja muita, jotka ovat raivanneet itsellensä tien sivistykseen tutkimuksien kautta tutustumalla ajatuksen ja tieteen maailmaan… Ajattele sitä hullunkurisuutta!"

— "Niin! Se on totta", — myönsi Rannisto ajatuksissaan.