— "Jos tarkastat elämää, niin huomaat, että ne, jotka vievät ihmiskunnan kulturia eteenpäin, eivät koskaan luekaan kaunokirjallisuutta, sillä niillä ei ole niin hyödyttömään työhön aikaa. Kuka tutkija esimerkiksi suostuisi lukemaan romaania, jotain tukkijätkän rakkausseikkailuja yöjalkajuoksuilla piikatyttöjen aitoissa? Semmoiset runot ovat ihmishengen alhaisoa, sen yöjalassa kulkijoita, irtolaisia varten. Ja sitä runoutta, joka kelpaa ihmishengen aatelille, ei kykene kirjoittamaan jokunen Harhama, joka on pari vuotta koulun penkillä istunut ja sitten imenyt viisautta kynän varresta… Semmoisen 'kulturin edustajan' sinä viet lastasi jalostamaan! Jos todellakin se, joka osaa ja ilkeää juoruta jonkin tapauksen romaaniksi, on kansan kulturin edustaja, niin silloin se kulturi ei ole minkään arvoinen…"

— "Puheessasi on paljon totta!" — myönteli Rannisto masentuneena, ajatuksiinsa uponneena ja horjuen päätöksissänsä. Tuukkala näki aaveita ja harmistui Martvan puolesta. Hän jatkoi halveksivasti:

— "'Sivistyksen edustaja!'… Jos eivät oikeat sivistyksen edustajat olisi suurilla hengen ponnistuksilla keksineet ja valmistaisi hänen pilattavakseen paperia, kynää ja mustetta, niin hän kirjoittaisi hassuja kerskailujaan hiilellä uunin rintaan tai sormellaan hiekkaan, kuten Afrikan neekeri… Huutaa hänkin kyllä voi sivistyksestänsä, sillä henkisesti vaivaiset eivät koskaan kykene itseänsä tuntemaan."

Levoton Perkele loihti silloin taas Ranniston eteen Martvan kuvan. Isä näki nyt tyttärensä mielipahan, joka on heräävä, jos hän ei lupaustansa täytä. Hän horjui nyt toisaanne päin… Perkele loihti hänen eteensä nuoren hurskaan papin, jonka avoimesta katseesta säteili rehellisyys ja totuus. Rannistosta oli väärin tehty olla häneen luottamatta. Hän alkoi taas puolustautua. Näkymätön Perkele käveli ylpeänä huoneessa.

Ja kun puhelu jatkui, Tuukkala tyyntyi ja Rannisto sai aikaa puolustautua itsensä edessä, lausui hän varovasti:

— "Kyllä asiassa voi olla kaksikin puolta… Judas Iskariot, joka itsensä hirttämällä paljasti elämänsä, on tehnyt maailmalle suuremman palveluksen kuin monta tuhatta kirjailijaa, jotka kiittävät itseänsä siitä, että he eivät ole niin tyhmiä ja huonoja kuin muut. Samoin voi Harhaman elämän paljastus herättää inhon pahaa vastaan."

Voiton-ilo välähti taas Perkeleen kasvoille. Halveksuen katsahti hän
Tuukkalaan. Rannisto lopetti selityksensä:

— "Minä luulen, että monen monet kirjailijat tekisivät Jumalalle ja ihmisille palveluksen, jos Judas Iskariotin tavoin nostaisivat itsensä kirjoituksissansa julkisuuden hirsipuuhun: paljastaisivat omat siveelliset ja tiedolliset puutteensa, eivätkä tulisi sairain käsin toisia parantamaan… Rutto ja väärät profeetat ovat vaarattomia, kun ne kulkevat tunnettuina, ja tauti on voimaton, kun sen basilli löydetään…"

Perkele seisoi ylpeänä, kuin olisi Jehovan pää ollut hänen kantapäänsä alla. Tuukkala oli hetken vaiti. Hän muisti taas putkikossa keinuvaa Martvaa. Se tuntui hänestä jo hänen omaltansa, Oolavin morsiamelta, jota hän oli velvollinen suojelemaan isänkin erehdyksiä vastaan. Hän hehkui kuin äiti, joka suojelee lastansa petoa vastaan. Hiukan mietittyänsä lausui hän:

— "Kulkeeko sitten Harhama oikeissa vaatteissa? Kirjastansa päättäen hänen pitäisi olla Jumalan lapsi. Mutta onko se kääntyminen oikea, joka tehdään turuilla, kuin teatterilavalla temppu? Eikö siinä piile ehkä halpaa ihmisten kunnioituksen onkimista?… Kun muut tiet eivät enää vetele, koettaa sitä… Eikö ihminen kääntyessänsä jo vältä jumalisuudellansa loistamista?"