— "Hyvää iltaa, setä Rannisto!" — lausui silloin Oolavi, joka tuli huoneeseen, pysähtyi ovensuussa, kumarsi syvään ja tulollansa käänsi puheen toisaalle. Illanviileys tuulahti huoneessa ja voitonvarmana hävisi Perkele tuulahduksen mukana. Oolavi oli tullut keskeyttämään juuri silloin, kun Tuukkala alkoi myönnellä asialla olevan toisenkin puolensa.
Puhe kääntyi nyt muihin asioihin ja äskeinen keskustelu alkoi hiljaa unohtua, hautautua muistiin. Ja kun Ranniston hevonen hirnahdellen ja päätänsä puistellen juoksi kotitietä, iloista ravia hölkytellen, oli aurinko jo maillaan, yö jakeli untaan ja hämäriänsä. Kaste nousi kukkiin, runo rannoille ja metsissä hiipivät henget, karkeloiden sen päivän muistolle, jona oli ratkennut Litvan paratiisin kohtalo ja monen ihmisen elämä ja onni.
2. Korkeudessa.
On sydän-yö. Jo kaikki Tuukkalassa sikeintä unta nukkui. Taivahalta, miss' ainoaakaan pilvenhattaraa ei nähnyt silmä, punakirkas hehku sävähti silloin, kirkas poudantuli, valaisten taivaan, Sävähteestä sen nyt nousi korkealle kaikkeuteen ja riukusuoraan, Öiseen avaruuteen, kohdalle Tuukkalan taas Perkele. Hän loisti yläpuolia atmosfeerin kuin taivaankannen kirkkain tulitähti, kun vaipastansa huikein tulihohde säteili. Siinä suurna loistaessaan hän katsoi maahan, Litvan paratiisiin, sen Tuukkalaan ja Rannistoon, ja riemuin hän nautti hetken yksin voitostaan. Alhaalla, Litvan maalla, rauhallisna suojissa suuren kaikkivoivan Luojan lymyili vaanimansa naapur'talot, kuin kaksi rauhallista pääskynpesää, ja niissä ihmishenki tuskatonna joi suurta rauhaa siitä elonveestä, mi kaikki raskaat mielet virvottaa. Ne eli siellä, niin kuin pääskysperhe, jok' elää pesässänsä tietämättä, ett' ympärillä pesän musta käärme jo kiemurtelee sitä vaanimassa ahnaana, myrkyllisnä, kavalana lymyillen läheisimpään pensastoon.
Siell' ihminen söi leipää paratiisin hiessä otsan. Suurna, riemumielin se kantoi vaivannäkö-uhriaan, kuin neito, joka uhrialttarille tuo poltto-uhrin: puhtaan kyyhkyläisen ja onnellisna, kun on Jumalalle uhrinsa halpa, pieni kelvannunna, nyt siitä vastalahjaa odottaa. Niin eli päivin ihminen. Ja öisin hän nukkui rauhan unta, turvanansa se Luojan silmä, jok' ei milloinkaan ummistu, sekä taivaan korkeudessa armailla lauluillansa enkeljoukko puhtaimmat unet loihti nukkuvihin herättäin heidät taaskin aamun tullen ylevin mielin, jaloin kiitosvirsin valoa aamun vastaanottamaan ja juomaan sitä onnen siemausta, jonk' uusi huomen aamuruskosiivin taas hälle Kaikkivaltiaalta tuo.
Sen kaiken näki Perkele, kun hohti ylhäällä tuolla voitonriemussaan. Hän kuuli riemulaulut suuret, joilla toi Kaikkivaltiaalle ylistystä unesta herättyään ihmislapsi, Hänestä onnen siemausta juoden ja Hälle kantain suurta uhriansa. Hän näki ihmis-onnen sekä rauhan. Ja nähdessään, hän oitis taaskin tunsi, ett' on hän pakolainen rauhaton, mi sotii koko kaikkeutta vastaan ja niin kuin riehahtava tuulenhenki on joka hetki koko kaikkeudessa yht'aikaa kaikkialla. Pakolainen katsellen ihmishengen suurta rauhaa kateisin mielin lausui loistostaan:
"On ihmishenki taaskin Hänen kanssaan sovinnon tehnyt. Litvan paratiisin Hän lahjukseksi sille luonut on kuin ilkkuakseen mulle. Sillä lailla Hän houkuttelee luonaan viihtymään ja Hälle hiki-otsin uhriansa kuin nöyrä orja, sekä rukousta ja ylistystä aina kantamaan…"
Hän vaikeni ja nousi ylemmäksi zenithi-suoraan. Olemuksestansa nyt nousi katkeruus kuin savu karvain ja vihanpilvi hänen ympärillään leijaili niinkuin synkin ukkospilvi, mi tulisalamoihin pakahtuen jo uhkaa purkaa tuhotulen maahan. Hän jatkoi puhettansa raivoissaan:
"Ma pelastan jo Hänen kahleistansa pois ihmishengen: Minun toimestani läks' Hänen luotaan pois jo kerran Kainkin ja päätti olla aina pakolainen, mi katkonut on poikki orjasiteet, ne jotka häntä liitti Jehovaan. Hän päätti olla vapaa, kulkevainen, ja käydä tietään, niin kuin taivaan tuuli, mi orjatiekseen yhtä ilmansuuntaa ei tunnusta, vaan aina riemumielin puhaltaa sinne minne mieli tekee… Niin Kainissakin lähti ihmishenki vapautta suurta kohti ylpeänä mun seuraajaksein… Mutta raukka taaskin on palannut jo Hänen kahleisiinsa Litvassa, jättäen mun yksinäni, ja noussut vastustamaan mua, joka oon vapaus ja jonka oikeudetkin kaikkeuteen ainut eittämätön on."
Hän loisti hohteessansa paikoillansa ja katse niinkuin kirkas tulisade maan päälle painui, painui kateellisna suorasti Litvan paratiisiin. Siellä rauhassa nukkui Martva. Unet armaat korkeuteen kohosivat nukkuvasta, kuin pyhä, kaunis uhrisavu, joka keskeltä paratiisin, alttarilta kirkkaaseen poutasäähän kohoaa, saa siinä pyhän, taivaallisen hohteen ja nousee sitten Kaikkivallan eteen kuin enkelien kaunis riemulaulu, mi kunniata Hälle maasta tuopi.