Kiukkuisna silloin haamu Perkeleen tulista valtikkaansa välähytti valaisten sillä koko kaikkeuden, kuin poutasalamalla, hetkiseksi, mi silmänräpäystä lyhemp' on.
Vavahti silloin aine kaikkeudessa ja ympärille suuren Perkeleen kohahti heti lauma enkeleitä harteilla hohtavimmat tulisiivet, kädessä pasuunat ja tulimiekat sidottu käärmevyöllä vyötäisille ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. Soi suuri soitto. Pasuunoista tulvi säveltä virtanansa. Sävelpilveen se kietoi Perkeleen ja riemulaulu sekottui sävelpauhuun. Kunniata niin herrallensa kantoi enkel'joukko ylhäällä kauniin Litvan zenithissä. Punainen hohde, joka ympäriinsä siivistä enkelien tulvi yöhön, muodosti kimmeltävän tulikehän, min keskiössä hohti ylhä valo säteillen olennosta Perkeleen. Se valo laski Litvan paratiisiin näkyen sinne niinkuin kesätähti, mi kiiluu valoisalla taivahalla sen valohämyyn aivan sulaneena tuikuttain kuten tulikipinäinen, mi juuri sammuu mustaan hiillokseen. Ahnaana, kiukkuisena, kateellisna kaikkeuden sinen iki-korkeudesta katseensa tunki Litvan paratiisiin nyt soiton sekä laulun pauhatessa vihainen haamu viekkaan Perkeleen.
Vaan silloin kauniin Litvan yläpuolle kohdalle kahden hurskaan sisartalon ilmestyi kaksi Luojan enkeliä suojaksi niiden sekä ihmishengen, mi rauhallisna kantoi uhriansa kaikkeuden Valtiaalle autuaana. Kädessä risti, kaunis enkelpari nyt polvistui jo kukin paikallansa ja korkealla heidän yläpuollaan leijaili puhdas, kaunis unipilvi, mi kietoi pienen parven enkeleitä utuihin taivaan. Niissä leijaellen se enkelien parvi pasuunoilla puhalsi rukousta totisinta puolesta Litvan hurskaan väen. Martvaa he soittaessaan katsein säälivimmin kietoivat unipilveen hurskaimpaan.
Mut enkelien soiton hyminässä kaks' enkeliä, jotka polvistuivat kohdalla Litvan, rukoilivat näin:
"Oi, Kaikkein-Korkein! Kuullos meitä. Martvalle korkein onni suo! Sä ällös häntä yksin heitä, vaan johda niinkuin virranvuo tienänsä häntä! Polkunansa Sa solu! Silloin kulkuansa ei harhansuuntaan mikään saa. Sä hälle armoasi ja'a!
Sä suojassasi häntä hoida,
kuin linnunpoikaa armaimpaa!
Ja'a hälle aamuin aamunkoita
ja päivin päivää puhtaimpaa!
Suo illoin kauniin ruskon loistaa
ja iltatähden huolet poistaa
häneltä! Unta kauneimpaa
Sa hälle öisin viljoin ja'a!
Sä murskaa vainoojasi kurja!
Lyö rikki mustan käärmeen pää!
Hän vaani turvatonta… hurja
vihansa on kuin rajusää.
Vaan ällös Martvaa harhanteille
Sä yksin heitä! Anna meille
nyt valta olla turvanaan!
Ei riitä siksi voimat maan."
Sen suuren rukouksen kuultuansa ylpeillen lausui hohdekehässänsä ylhäällä tulihaamu Perkeleen:
"Hän tunnustaa noin sitä kaikkivaltaa, mi mulla koko kaikkeudessa on. Noin enkelinsä rukouksellansa nöyrästi, avoimesti tunnustavat kuin vankka perustus mun vallallani on ihmissydämessä: Yksin jääden hän oisi vallassani kokonansa, hän jonka kerran kuvakseen on luonut. Hän hyvän Henki, Henki kaiken väärän, Mun työni kulkee nyt jo itsestänsä jokainen päivä aina eteenpäin."
Nous' ihmeen suuri riemumyrsky silloin, kun sankat enkelien sotajoukot siivillä tulisilla kohahdellen ja tulihohteen heitä valellessa pasuuniin puhalsivat, taasen toisten sen soiton säesteellä veisatessa herransa kaikkivaltaa ylistäen ja hälle tehden kunniata kulkein ohitse hänen, miekkain välkkyessä koholla, hohtain tulivälkähteinä seassa ihmevalon, säveleen. Sen laattua, kun hiljaisuus taas syntyi, nyt Litvan paratiisiin osottaen herransa suuri heille lausui nain: