Hän näki jo neiti Iltamon mielipahan… näki hänen silmänsä kyyneleisinä… Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä loukkaamansa hennon naisen.
Hän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta hänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän alkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli häneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli mustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa.
Saman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt neiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo ikäänkuin niiden molempien juopposairas.
Neiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa vaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto.
— "Hän on kai varmasti se 'oikea'?" — mietti hän itseksensä.
Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.
Elämä punoutui ivarunoksi… Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle.
Oli ilta.
Lyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon kehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon liina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui viluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle sen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt taivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei orastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä taivaan reuna.
Makuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma. Huoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki sikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat vuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen. Pidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä vuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma: