— "Elämäntuska on ihmishengen jaloimpia tunnuksia ja se on myös ihmisen jumalallisen alkuperän merkki ja siitä johtunut. Sillä oletko huomannut eläinkunnan tuntevan elämäntuskaa?"
Martva katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillänsä, ajatteli ja vastasi, täysin käsittämättä, mitä puhui:
— "Todellakin!… Minä en ole huomannut eläinten surevan…"
Hän huokasi, kadehti eläintä. Pastori innostui selittäen:
— "Se johtuu siitä, että niillä ei ole mitä kaivata, koska niiden henki ei ole Jumalasta. Ne ovat itse, mitä ovat: kaikki on niillä itsessänsä, kuten muullakin luonnolla. Mutta niin kuin oikea lapsi kaipaa äitiänsä, koska sen elämä on siitä, niin ikävöi ihmishenki Jumalaa, koska se on siitä lähtenyt… Ja sinä huomaat ihmisissäkin eron: Ne ihmishenget, jotka ovat korkeampia, tuntevat elämäntuskan syvimmin, sillä ne kykenevät tajuamaan oman korkean alkuperänsä ja niillä on lahjat ikävöidä sen ylevyyttä ja puhtautta. Toiset ovat miltei kokonaan tyytyväisiä omaan itseensä, kuten on laita eläinmaailmassa…"
Elämäntuska pukeutui Martvan silmien edessä yhä hohtavampiin tulikukkiin. Sen kiekko hohti tulikuumalta, sen haju ja kauneus huokui tulista runoa. Se poltti häntä. Mutta kumminkin oli se tulikoristeissansa nyt samalla kaunis, jalo ja ihailtava. Se houkutteli kuumuudellansakin, kuin morsian sielunsa puhtaudella. Martvan posket hehkuivat. Hän myönteli:
— "Niin, pastori… Kyllä kai ikävässä ja tuskassa on jaloa ja puhdasta."
Hän oli niillä sanoilla sitonut uuden tulikukan, iki-ihanan elämäntuskan rintaan… sen tytön rintaan, joka hohti huoneessa, polttavissa helyissänsä koreillen. Elämäntuskan tulijuomakin oli hänelle nyt jo virkistävää, sen tulikukan polttava hohto oli hänelle vilvotus. Niin suuri oli hänen tuskansa. Pastori Aamusto ihastui, kun näki taas Martvan sielun ylevyyden. Hän kiitti sydämessänsä Jumalaa ja lausui Martvalle:
— "Sinä puhut oikein… Elämäntuska on elämän jalointa. Elämän-ilossa on aina jotain korkealle ihmishengelle tuiki vierasta. Ilo voi olla puhdasta ja viatonta, mutta se ei voi koskaan olla jaloa ja korkeaa. Onhan lapsen ja nuoren karitsan ilo kyllä puhdas, mutta siinä ei ole mitään ylhäistä…"
Martva katsoi häneen surullisena. Molempien sekä sanoista että katseista huokui tulikuumaa, jaloa runoa: elämäntuskaa. Puheen lomassa huomautti Martva surullisena: