— "Älä anna mielen painua… Koeta olla iloinen ja puhua huolistasi muille! Se helpottaa… ikäänkuin jakaa osan ikävääsi muiden kannettavaksi…"
Martva kuivasi silmänsä, pidätti itkunsa ja olisi halunnut puhua, mutta suu ei ottanut totellaksensa. Valmiiksi ajateltu sana painui aina alas. Niin oli jo sadasti tapahtunut, kun hän oli aikonut kertoa tilansa vanhemmillensa. Selittämätön häpeäntunne riisti aina sanat kieleltä takaisin. Hän tunsi olevansa alasti isänsä ja äitinsä edessä ja siksi hän lymysi.
Kun puhelu jatkui, lausui Martva varovasti:
— "Se rauhattomuus, josta Teille kerran puhuin, valtaa usein minut… Ei se ole yksistään ikävää…"
Nuori pappi katseli hänen itkusta punehtuneita kasvojansa, suli säälistä ja lohdutteli, kuin isä tytärtänsä. Hän selitti:
— "Älä ole siitä huolissasi, Martva, vaan iloitse siitä, sillä se suru on elämän jalointa: Se on elämän tuskaa, yleistä maailmantuskaa, joka on ihmishengen korkeinta runoutta ja sen puhdistavaa, jalostavaa tulta…"
Martva katsoi eteensä hajanaisena, käsitti papin sanat himmeästi ja myönnytteli jotain sanoaksensa:
— "Niin, pastori… Ehkä se on sitä… maailmantuskaa…"
Ja todellakin ilmestyi huoneeseen, puhujien sielun eteen ihmeenihana, iki-puhdas ja -jalo maailman tuska, tulikukassansa hohtava tyttö, kädessä yleisen elämäntuskan vertauskuva, se tulikuuma kiekko, josta hohtaa tuska kuin kuumuus ahjosta otetusta raudasta, polttaa poroksi pahan, ilkeän ja aistillisen ja kirkastaa ihmishengen suureksi ja jaloksi. Mutta nyt oli se tulikukka tavallista kuumempi. Se uhkasi hohteellaan polttaa onnettoman naisen kokonaan poroksi.
Nuori pappi tuli murheelliseksi. Tuskaisena jatkoi hän selitystänsä: