Martva istui huoneessansa yksin, poski kyynelten ilonpitoalana, helma niiden sateen kokoajana. Kun hän oli silmänsä kuiviksi itkenyt, ja rauhottunut, minkä voi, ilmestyi ovelle pastori Aamusto, joka oli talossa vieraana, ja lausui:
— "Martva! — Hyvää iltaa. — Saanko minä tulla puhelemaan kerallasi?"
Martva nyökäytti päätään surullisesti ja vastasi:
— "Pastori on niin hyvä!"
Sen sanottuansa hän nousi, jätti sohvan tulijalle ja itse istahti sen pääpuoleen pehmeälle jakkaralle. Nuori pappi alkoi puhua hänelle:
— "Näytät surulliselta, Martva… Oletko sairas?"
— "En, pastori… en aivan sairas… Joskus vain voin pahoin", — tapaili Martva sanojaan, raukealla äänellä puhuen.
Nuori pappi piti luonnollisena ne surut, joista oli puhunut. Hän uskoi niiden olevan morsiamen armaita ikäviä. Mutta niissä oli niin paljon liikuttavaa, osan-ottoa herättävää, että hän ei hennonnut olla niistä mainitsematta. Hän olisi halunnut niitä hälventää. Hienosti, todellisen Jumalan palvelijan hellyydellä, huomautti hän:
— "Ei pidä antaa ikävän suruksi muuttua, eikä mielen painua maahan…"
Martvan kurkkuun nousi karvas itku. Hän koetti sitä pidätellä ja salata, mutta se ei onnistunut. Itku pääsi väkisin, veti kertomaan sitä, mitä sanat peittelivät. Nuori pappi suli säälistä. Hän koetti viihdytellä: