— "Älä ole ikävissäsi, lapseni… Se on sinullekin onneksi, että hän lukee ja tutkii… Tietysti hän tekeekin työtä sinun iloksesi ja sentähden viipyy…"
Ja niin uskoi ja toivoi Martvakin. Oolavin jokaisesta kirjeestä huokui se vakuutus, vaikka aina ja aina vain yhä enemmän ohimennen. Mutta hän uskoi sen lyhyyden johtuvan työn paljoudesta. Raukealla äänellä myönsi hän:
— "Niin… Kyllä hän aina niin kirjoittaa…" Äiti asetteli pöytäliinaa paremmin paikoillensa ja vakuutteli sitä tehdessänsä:
— "Hän tulee oppineena luoksesi… Älä anna nyt, Martva-rukka, ikävän täyttää mieltäsi!… Onnesi on sitä suurempi, mitä kauvemmin saat odottaa…"
Äärettömän katkera ajatus täytti Martvan mielen: Hän tiesi, että hän ei voi enää kauvan odottaa, ennen kuin jo tulee häpeä ilmi. Hän tiesi olevansa äidiksi tulossa.
Vesi tulvasi väkisin silmiin. Sitä salataksensa nousi hän ja poistui huoneesta, silmät äidistä pois päin käännettyinä, mielen täysi katkerimpia suruja mukana.
Niin katkeraa oli Litvan helmelle elämän jalo onni: äidiksi tulo.
Mutta Ranniston talon päällä luikerteli inhottava käärme: Harhaman elämä.
* * * * *
Ensimäinen kuhilas koristi taas Ranniston peltoa, pärevalo tupaa, lyhde seinää, havu ja tähkä lattiaa. Luonto odotti keväisen lempensä hedelmää, kesäisen työnsä tulosta: uuden elämän siementä. Linnun lemmensato oli jo hajautunut maailmalle. Touko-vilja ja hedelmäpuu viimeistelivät elämäntyötänsä ja talon — isäntä odotteli rauhallisena koko elämänsä suurta viljasatoa: elämänsä ja työnsä tulosta, hänelle uskotun leiviskän takaisin elämälle jättämistä.