Ja neito uhraa lintuistaan
nyt valkokaupungissa
hartaasti, hiljaa polvillaan
rukoillen temppelissä.
Ja sydän-raukka rauhan saa:
Toteutuu taru vanha,
käy kukkaiseksi kirkkomaa.
On neito hurskas nunna."
Mieli värähti… Käsi raukesi… Laulu oli kertonut laulajan oman tarinan… Neyle solahti helmaan ja käsi sen mukana… Neuloja mietti laulunsa sanoja, eikä jaksanut ymmärtää niitä… Ajatus oli herpautunut, raukea, kuin helmassa olevat kädet… Hän ei tuntenut muuta kuin suuren elämäntuskan, joka repi ja poltti häntä… Harmaa sumu katseli häntä akkunasta… Kissan univirsi hyrisi kuin etäinen ruumislaulu ja koko elämä tuntui olevan paareille pantu… Se oli peitetty ruumisliinoilla… Arkku oli jo valmiiksi tuotu, tie havutettu ja hautausmaalla odotti kuoleman hiekkasyli: avoin hauta… Ei näkynyt kukkia, ei ystävän viimeistä oikeaa seppelettä: kyyneltä silmäkulmassa.
Hän istui kauvan. Ajatus raukesi kokonansa. Mieli muuttui harmaaksi sumuksi… Jo herahti vesi silmännurkkaan… Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti… Hento ruumis vavahteli… itkunpuuskat syöksyivät suusta, toinen toisensa jäljestä… Silmä vuoti polttavia vesiänsä… Poski kuumeni… Povi täyttyi mielen katkeruudella… Koko olemus oli repaleina.
Kun hän oli kyllänsä itkenyt, nousi hän, kuivasi silmänsä, jotka olivat täynnä tuskaista katsetta, korjasi hiuksensa ja istui rauhottuaksensa. Poski oli itkusta punainen. Katkerat itkunnikahdukset nousivat kurkkuun, ensin tiheämmin, sitten yhä heikoten ja harventuen. Kun ne alkoivat lakata, yritti hän neuloa, kuin antaaksensa kädelle ajankuluketta.
Mutta ei ottanut työ sujuaksensa. Sukkapuikot liikkuivat hetken kömpelösti… herkesivät sitten kokonansa, kuin uneen uupuvan puhelu… Neyle solahti taas helmaan, vieden kädet mukanansa ja ajatus lähti niille maille, missä eivät soi iloiset kellot.
Äiti astui silloin huoneeseen, näki tyttärensä surun, arvasi osan sen syystä ja alkoi häntä lohdutella, kysyen:
— "Kirjoittiko Oolavi, koska hän palaa?" Martva salasi mielensä surut ja vastasi katse työssä kiinni:
— "Ei hän vielä tiedä… Hänellä on vielä lukuja kesken, mutta kyllä hän kirjoittaa kohta palaavansa…"
Äiti rauhottui. Hän uskoi kaikkien surujen syynä olevan ikävän, sulhasen kaipuun. Hän lohdutteli edelleen: