Vyyhti oli sotkeutunut… Laulu katkesi… Sen sävel oli surullinen, väre vielä surullisempi… Kissan makuuvirsi säesti sitä hiljaisella hyrinällä… Martva kumartui, selvitti vyyhden sotkeutuman, pujottaen kerän rihmojen lomitse… Kerinpuut pyörivät taas ja laulu jatkui:
"Vaan kirkonkello viestin tuo:
'Jo sammui onnen tähti:
ei palaa sulhanen sun luo,
hän maailmalle lähti'.
Nyt neyle helmaan unhottuu; maa kirkkomaaksi muuttuu. Taivaalle jää vain kylmä kuu; sielt' onnentähdet puuttuu."
Vyyhti oli loppunut… Martva laski kerän helmaansa, istui ja ajatteli… Mutta ajatus ei jaksanut maasta nousta… Silmä oli surua täynnä, mielessä kivipaino. Hän oli entisestään paljon muuttunut. Poissa olivat kasvojen paraat korut: ilo ja onni, sekä lapsen viaton mieli ja avoin silmien sulo-aarre… Kutri ei ilakoinut otsalla iloisena… Se värisi siinä suruisena, kuin kaihoisin sävel viulunkielessä, murhe lapsen mielessä…
Hän istui kauvan ääneti, kuin olisi halunnut surra mielensä huolista tyhjäksi… Viimein huokasi hän raskaasti, siirsi kerinnakan loitommaksi, otti sukan neyleensä, solmisi langan ja alkoi neuloa… Hitaasti sujui työ. Verkkaan solmiutui silmä silmän lisäksi… Katse ei seurannut työn mukana ja ajatus oli muilla mailla.
Neuloessansa hyräili hän laulunsa jatkoa:
"Vaan kirkonkello kumisee nyt valko-kaupungissa. Ja pyhät virret humisee, on ranta kukkaisissa.
Siell' asuu Neitsyt Jumalan
jaellen siunausta.
Hän hoitaa terveeks' sairahan,
ken kaipaa lohdutusta.
Ja neito valkokaupunkiin
nyt lintuinensa soutaa,
Kipuihin syämen polttaviin
hän rauhaa sieltä noutaa.
Käy kulku virtaa myötäiseen.
Ei huoli airoin soutaa,
kun vene soluu hiljalleen,
levälleen airot joutaa.