Sakea sumu peitti maita. Kauranripsillä riippuivat pienet vesipisarat maahan herahtamaisillansa. Heinikko oli kostea, metsä märkä. Vesihelmi koristi joka havua ja kimmelsi joka lehdellä. Hyttynen oli kadonnut surinamailtansa ja pikku lintu piti sadetta oksan alla varvullansa.
Kaikki osotti, että oli tullut sadetten ja surujen aika.
Martva istui huoneessansa, kerien sukkalankaa. Kerinpuut pyörivät hitaasti kerinnakassa. Kerijä ei kerinyt työn vuoksi, vaan ikäänkuin sumuisen päivänsä kuluksi, tai omien huoliensa pois menoksi. Työ sujui hitaasti. Katse oli tehtävää vailla, harhaili milloin siellä, milloin täällä, kuin erehtynyt tuulenhengähdys kuumimman kesäpäivän rasvatyvenessä haihatellessansa. Huoneessa häilähteli surun suortuva kaikkialla, häilähteli kuin äsken hautaan viedyn muisto.
Kerijän mieli näytti olevan sumuista päivääkin harmaampi. Joskus hidastui keriminen, joskus aivan taukosi, katkesi vaistomaisesti kerijän sitä huomaamatta. Raukeat kädet eivät näyttäneet jaksavan kerää pidellä.
Viimein olivat kädet vaipuneet helmaan, pidellen kerää, käden sitä tuntematta. Surullinen kerijä istui kauvan huomaamatta, että työ oli tauonnut. Mutta äkkiä hän taas havahtui, alkoi keriä, ja ikään kuin pitääksensä mieltänsä virkeänä lauloi kerinnän tahdissa laulua "Kuoleman maille morsian lähti". Hän lauloi:
"Etäällä kirkonkello soi ja hautaa umpeen luodaan. Jo sammui onnen iltakoi ja murheen maljaa juodaan.
Ja neito itkee armastaan
ja neuloo rauhatonna.
Valkoista pikku-lintuaan
hän hoitaa onnetonna.
Hän hoitaa sitä hellien
kuin akkunalla kukkaa,
kun armastansa itkien
yöt päivät neuloo sukkaa.
Näin kuuluu vanha ennustus:
'Sen valkolinnun hurme
hääonnes' on ja rauhotus,
kun mieltä painaa murhe.'
Ja neito taruun luottaen
niin monta herran aikaa
armastaan surren, vuottaen
odottaa onnen taikaa."