Oolavi heitti takin hartioillensa ja läksi ulos, lakeijan vielä kömpiessä ylös sohvan sirpaleiden ja räsyjen seasta. Kadulle tultuansa vannoi hän kiihtyneenä:
— "Piiskaa te tarvitsette, ihmis-elukat… Ei teissä ole muuta ihmistä, kuin paljas nahka… ja sekin likainen… Pommeilla teidät pitäisi hävittää sukupuuttoon."
Puoli tuntia myöhemmin istahti hän pöydän ääreen Hiiden Myllyssä.
Tarjooja riensi hänen luoksensa ja kysyi kumarrellen:
— "Mitä suvaitsette käskeä?"
— "Viinaa pöytään ja paras tanssijatar polvelle", — komensi Oolavi.
— "Siinä paikassa!" — lupasi viinuri juosten käskyä täyttämään. Odotellessansa ajatteli Oolavi taas äskeisiä tapauksia, muisteli lakeijaa ja muita, jotka olivat hänelle selkänsä kääntäneet. Alussa täytti taas katkeruus hänen mielensä. Mutta se meni pian ohi ja sijalle tuli taas ihmisviha ja inho. Kaikki ihmiset kuvastuivat hänelle alhaisina eläiminä, inhottavina syöpäläisinä. Niitä ajatellessa kävi puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän mutisi halveksuen:
— "Kaikkialta muualta voi vielä elukka pois päästä, mutta ihmisnahka on sille se pussi, josta se, ei koskaan pääse…"
Mutta kotona morsian itki ja neuloi.
Jo meni ohi sadekuurojenkin aika. Elämän tai vasta peittivät harmaat pilvet. Kaikki uhkasi synketä yöksi…
Oli harmaa kesäpäivä.