Jo laitettiin ihmis-onnen hautajaisia… Jo kaivettiin sille hautaa… Jo sahattiin lautoja sen ruumisarkuksi… Jo siroteltiin kalmanhavuja lattialle… Jo tuoksuivat tuonenkukat… Sirkka väsähti sirisemästä, lintu istui suruisena, ikävä silmän, kaiho siivenkoristeena, ja päivänpaiste riippui puun oksilla, riippui niin kuin ruumisliina…
Saha sahasi, lauta valmistui… Poislähtökello löi jo ensikumahduksensa… Se kumahdus levitti kellon täyden suruja…Onnenkäki kyni sulkiansa… Se kyni niitä surullisena… Se valmistautui kukkumaan viime kukuntaansa… Jo itki kukka kedolla, sammal suolla, kanerva kankaalla… Päivä kelmeni, suru sukeutui onnenkukista ja koivu itki jo korunsa: onnenkäen poismenoa…
Kaikki suri ihmis-onnen katoamista… Koko luonto kärsi ihmiskohtalosta… Ruusu kasvoi jo oasta ja ohdake iti nisun seassa…
Kuolinkello kumahti taas kerran… Käki kukahti sen säveleen lopuksi… Onni oli jo ijäksi nukahtamaisillansa… Kaikki vaikeni uudellensa… Tyhjä oli iloista käenkin kieli…
Mutta elämänpuu hohti punaisissa kukissansa… Joka kukan vierellä kypsyi ihanin omena… Joka omenalle lauloi kaunis onnenlintu… Se lauloi parasta säveltä… Sävel vieri kauniina säteenä… Omena kasvoi suudelmana… Kukka tuoksui oksan päässä… Hedelmä kutsui herkullansa, ja päivän paiste viskautui elämänpuun ylitse, niinkuin komein runohuntu…
Se puu hohti morsiamena ihmis-onnen hautajaisissa…
Lapio heilui kaivajan kädessä… Hauta valmistui…
Arkkulaudat olivat valmiit… Päivänpaiste oli suruisimmillansa, linnun mieli kaihoisimmallansa… Enkelit ompelivat ihmis-onnenruumisliinaa…
Elämänpuun alla seisoi Martva, suruun aivan menehtyneenä… Kyynel oli nyt silmän sulona, suru posken kauneutena… Elämä oli epätoivoa täynnä, povi tuskaa ja mieli onnettomimman ajatuksia…
Yhä hiljeni, yhä heikkeni onnen-ääni… Enkeli ompeli ruumisliinaa entistänsä ahkerammin… Ompelus joutui… Kuoleman neula vilisi ja musta säije juoksi nopeasti neulan jäljestä…