Kaikki joutui, kaikki kypsyi…
Jo soi suuren onnen ruumiskello… Se loi ensimäisen lyöntinsä… Jo kuului ruumis-arkulta kuoleman vasarankopse… Jo naulattiin lautoja arkuksi… Enkeli ompeli yhä ahkerampana… Yhä vehreämpänä tuoksui tuonen havu… Ihmis-onnella oli jo manantie edessä…
Käki kukahti haikean: "kuk-kuu!"… Sirkka sirahti… Martva vavahti… Hän näki, että hänen onnensa maahanpanijaiset olivat oitis oven edessä… Hän hätäytyi… Murheet eivät enää mahtuneet mieleen, eivät silmiin kyynelvedet… Itkuna tyhjensi mieli surujansa… Kyynelinä vuotivat silmistä polttavat tuskan vedet…
Mutta elämänpuu hohti yhä ihanampana… Sen oksien piiloissa lymyili rietas Harhaman elämän käärme…
Jo oli valmis ihmis-onnen ruumisliina… Enkeli, joka oli ommellut, huokasi surullisena… Jo lakkasi Tuonelan vasaran kopse… Jo oli valmis ihmis-onnen ruumis-arkku… Syntyi kuoleman suuri rauha… Onni itki Manan maille lähtöänsä… Kaikki suli surusta… Ei päässyt käen kieleltä kukunta…
Taas kumahti kuoleman kello… Se ilmotti että paratiisista poislähtöhetki oli tulossa… Arkana lymyytyi Martva elämänpuun alle… Kauhun lyömänä kyyristyi hän piiloon, peljäten kuulevansa sen äänen, joka ilmottaa hänelle, että nyt on katkennut onnenrihma… Sydän vuoti verta, silmä kyyneliä ja elämänvirtenä värisi itku…
Jo läheni suuri ääni…
Taivaalta kuului etäinen ruumislaulu… Enkelit veisasivat siellä ihmis-onnen kuolinvirttä… Martva painui maan tasalle… Mieli oli maatakin matalammalla… Tuska repi häntä… Itku oli hänet jo aivan läkähdyttää…
— "Oi minua onnetonta!" — huokasi hän tuskiinsa menehtyneenä…
Jo alkoi kuulua outo ääni… Jumala kutsui erehtynyttä… Hän kutsui sitä lähettääksensä hänet puhdistumaan tuskantulessa, kokemaan onnettomuutta erämaassa… Onneton Martva vapisi… Hän etsi itsellensä maankoloa… Silmä tyhjensi kyyneliänsä, mieli itkuna apeitansa…