Tuska jatkui, itku yltyi… Jo tuotiin ruumis-arkku nähtäväksi… Jo olivat liinat valmiiksi levitettyinä… Jo huiskivat Manalan huivit… Jo laskettiin onnea mustille ruumisliinoillensa… Martva väänteli tuskan tulipitimessä…
Yhä yltyi itku, yhä apeni mieli… Enkelien ruumislaulu läheni lähenemistänsä… Paratiisin lähtökellot alkoivat kovemmin soida…Onnenkäki kukkui kuolinkukuntaansa…
Tuskissansa vaikeroitsi Martva:
"Nyt sorrun aivan tässä… Ei mulla elämässä nyt mitään olla voi… Voi raukka mihin vaivaan ma jouduin… Isä taivaan nyt minut hylkäs', oi!"
Lähtökellojen soitto koveni… Enkelien surulaulun hyminä likeni… Se likeni kuin uhkaava Jumalan ääni… Käki kukkui hartaampana…Paratiisi oli tuskaa tulvillansa… Yhä murtuneempana vaikersi Martva elämänpuun alla:
"En enää jaksa kestää, en kyyneleitäin estää… ne viljoin vuotaa saa… Jos kuljen vaikka kunne, niin suuri tuskantunne jo siellä odottaa."
Jo vaikeni onnenkäen kukunta… Se hävisi pois lähtökellojen yhä yltyvään kuminaan… Enkelilaulu koveni… Sen hyminä täytti jo etäisen taivaan… Se läheni, niinkuin pauhaava sävelmeri… Kellojen kumina koveni sitä mukaa… Koko paratiisi oli jo kuoleman säveltä täynnä… Jo paloivat tuskantulet… Jo kukkivat sen tuliset kukat… Tuskainen ihmishenki vetäytyi pieneksi madoksi… Revittynä, rikkilyötynä hätäili Martva elämänpuun alla… Turhaan etsi hän turvaa… Suuri ääni läheni lähenemistänsä… Säveltenpauhina masensi mielen, painoi sen maan mustan mullan alle… Tuskan repimänä valitti onneton Martva:
"Ah, suuri kuolo, auta!
Tee mulle kylmä hauta!
Sä yksin auttaa voit…
Oi, tuskieni tuoja
Sa maan ja taivaan Luoja,
miks minut vaivaan loit!"
Tuskan tulikukka kukki yhä kauniimpana… Ihmis-onnen kehto oli jo kylmille jätetty… Jo laskettiin onnea arkkuunsa… Jo kannettiin arkkua hautaan… Jo luotiin hauta umpeen… Taivaalta laskeutui Jumalan henki… Se pysähtyi korkealle Martvan päälle… Se etsi erehtynyttä… Rangaistuksella pakoitti se sitä takaisin hyvän tielle, pelastaen sen siten turmiosta… Vanhurskaana tuomarina kysyi Se korkeudesta:
— "Martva!… Missä olet sinä, Martva?" Yhä tuskaisempana painautui onneton Martva lymyynsä… Yhä katkerampana vuoti kyynel… Entistä onnettomampana vaikeroi hän tuskissansa: