"En tiedä, raukka, missä mä lienen… Kyynelissä mä kylven päivät, yöt… Tuskaani nyt mä näännyn… Jos minne, kurja, käännyn, Sa mua siellä lyöt…"
Arkun kantta naulattiin jo kiinni… Jo vietiin onnea hautaan… Jo oli onnenkehto aivan tyhjä… Armotonna tiedusti Jumalan ääni:
"Mitäs olet tehnyt, Martva, koska tuskaa tunnet? Vastaa, miksi pelkäät Minua?"
Tulinen tuskan kukka hohti kädessä… Kukka poltti kättä, kyynel poskea… Taivas pauhasi suru laulun hyminänä… Tuskankellot soivat entistä kovemmin… Menehtyneenä valitti onneton neito:
"Mä petyin… Tuskissani nyt huudan apuasi… En luokses tulla voi, sill' olen alastonna… Ah, ällös armotonna, nyt mua kutsu, oi!"
Surulaulu säesti palavinta rukousta… Suurena selitti Jumalan armo hänelle:
— "Jos ihminen ei riko käskyjäni, on silloin paratiisi kaikkialla… Ken rikkoo ne, hän sillä teollansa jo itse paratiisin kadottaa… En yksityistä varten laeistani voi tehdä pienintäkään poikkeusta… Lajinsa laista ei voi kukka päästä, vaan sortuu sitä yrittäessänsä. Niin lakini on äärimäinen oikeus. Siis poikkeus niistä olisi itsellesi se lupa, joka sinut turmaan päästää… Siis ei voi olla muuta sovitusta kuin se joka riippuu sinun tahdostasi: Minun säätämääni uomaan palaaminen…"
Suuri ääni masensi onnettoman Martvan mielen… Enkeli seppelöi hänet tuskansa tuliseppeleillä… Hyvän ja pahan valtalaulut hymisivät jo mahtavina… Ne taistelivat keskenänsä… Tulinen seppele alkoi jo polttaa pahaa poroksi… Tomuksi ja tuhaksi lyötynä, itkien ja vaikeroiden valitti Martva:
"Ma tunnen suuret syyni… Ah, voi! Ah, kaikki tyyni nyt mua runtelee… Edessäs maahan vaivun ja tahtos alle taivun… Tee, Luoja, tahtos, tee!"
Onni oli jo haudattu, poismenotie kalmanhavuilla havutettu…
Jumalan vanhurskaus pysyi järkkymättömänä… Se ei jättänyt
rikosta rankaisematta… Ei tehnyt se poikkeusta yhden tähden…
Järkkymättömänä lausui se: