"Pois täytyy sinun Martva täältä mennä…
Sä itse paratiisin itseltäsi
oot hävittänyt erhetyksilläsi…
Nyt poistu raunioiltakin jo pois!…"
Ruusu oli muuttunut jo orjantappuraksi… Ohdake odotti kaikkialla… Suuri erämaa avautui… kuoleman viikate välkkyi… Tuskan laulujen pauhatessa valitti Martva maassa polvillansa:
"Jos poistun vaikka minne, niin, ah voi, myöskin sinne vien vihas matkassain! Ei missään mulla rauhaa, Sun äänes aina pauhaa… Voi tuskaa sielussain!…"
Taivaalta laskeutui Cherubim-enkeli kaunis miekka kädessä… Hän osotti Martvalle erämaata… Sen takaa näkyi valta-istuin, jolla istui Jeesus orjantappurakruunu päässä… Sitä osoittaen lausui Cherubim lempeästi Martvalle:
— "Nyt lähde, Martva, täältä vaeltamaan okaista tietä myöden Hänen luokseen!…"
Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat voimakkaampina… Ukkosena raivosivat suuret voimat… Tuskanhuudot ja riemulaulut vyöryivät vastatusten… Raivoisina taistelivat ne tiestä korkeudessa… Haivenena hävisi siihen taisteluun ihmishenki… Hätäytyneenä, epätoivoisena vaikeroi paratiisista poistuva Martva:
"Oi minne joutunenkaan! Jos kunne katselenkaan, siell' on vain erämaa… Mä kyyneleistä kastun… Jos minne jalkain astun, niin oas haavoittaa."
Yhä valtavampina pauhasivat hyvän ja pahan sotalaulut… Taivas ja maa pakahtui säveliinsä… Hartaana veisasivat Cherubimin mahtavat joukot:
"Kaikki voipa olet sinä, Jumala!
Tue sinä häntä!
Tee hänelle erämaa ruusuiseksi!
Kitke sieltä orjantappurat,
kitke ne omaksi kruunuksesi!
Sillä sinä olet hyvä ja laupias!
Auta häntä, Jumala, auta!"
Kuoleman kellot kumisivat… Ihmis-onni oli haudattu… Sen kehto, paratiisi, oli kylmille jäänyt… Vaivoissansa valitti Martva yksinänsä erämaassa: