Joku joukosta tanssi laulun sanojen mukaan muutamia askeleita venäläistä villiä kansallistanssia "prissakkaa". Juominki yltyi. Mielet hurjistuivat. Viini huuhteli alas kuoleman ajatuksia. Kun ne häilähtivät liekkiin, sammutettiin ne oitis juomalla. Oolavi kävi yhä hurjemmaksi. Tuukkalan koski ei ollut hänelle turhaan hurjia kehtolaulujansa laulanut. Hän kulki nyt tietänsä kuin nälkäinen hyeena, joka harja pystyssä syöksyy nopsana pakenevan saaliin jäljestä, sivulleen katsomatta, mitään ajattelematta. Oma häpeä ja häviö sekä Ranniston ja Tuukkalan kohtalo ajoivat häntä, seurasivat häntä pedonjuoksussa kintereillä, ruoska kädessä. Hän syöksyi sitä kujaa pitkin, jossa epätoivo ja kauhu iskevät armottomasti joka askeleella tuliruoskallansa.
Viinin yhä virratessa alkoivat hänessä katkeilla poikki ihmisyyden viimeiset arimmat jalouden kielet. Reuhatessansa löi hän erästä venäläistä olalle ja kysyi räyhäten:
— "Kuule, Vaanja!… Onko sulia ollut monta henttua?"
— "Ei kuin yksi kerrallaan, mutta monta päivässä", — pöyhkeili
Vaanja vastaukseksi. Oolavi kiitti häntä renttuillen:
— "No, se on hyvä!… Se on oikein, että monta päivässä…"
Hän matki liikkeillänsä venäläistä tanssia ja lauloi:
"Kihlasormus mulla ei sormessa vaan loista, vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."
Riemastunut joukko kertasi taas kovalla äänellä:
"vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."
Vaanja kertasi säkeet vielä uudelleen, yksin renttuillen käsi Oolavin kaulassa. Ne kerrattuansa hän retusi: