— "Kuule, Oolavi… A, Oolavi?"
— "No?… Kysy loppuun!" — komensi Oolavi. Toisista kinasteli pari keskenänsä jostain, toiset seurasivat Oolavin ja Vaanjan puhetta. Vaanja tiedusteli rähinän seasta:
— "Onko sulla vakituinen hellu?… Rakastajatar, tarkotan… Minulla on oma vakituinen rakastajatar ja hyvä, vaikka ei pitkä-ikäinen."
Seurue oli kuullut kysymyksen ja yhtyi siihen, huutaen:
— "Onko sinulla Oolavi vakituinen rakastajatar?"
Silloin Oolavi alkoi polkea jalkoihinsa loppuakin siitä jalosta ihmisestä, joka vielä nosti hänessä päätänsä. Martvan nimi poltti vielä hänen huuliaan tämmöisessä tilaisuudessa… Se nousi niille… kirpeli… pisteli neulateränä hänen olemuksensa jaloimpia kohtia… Siinä nimessä oli sittenkin vielä pyhää… jaloa… puhdasta. Hän epäröi sitä mainita. Huulet hehkuivat tulisina. Räyhäävä joukko uudisti:
— "A, Oolavi!… Onko sulla vakituinen hellu?… Hei, onko?"
Oolavi kaatoi lasinsa täyteen… Martvan kuva häilähteli hänen edessänsä… Se häilähteli puhtaan lapsuus-ajan Martvan kuvana, poskipuhtaana, pieni rukouskirja kädessä ja hernekukka tukassa.
Peitelläksensä syyn, miksi ei vastaa, sytytti hän sikarin, kuin viivyttäisi se muka vastausta. Joukko tiukkasi edelleen:
— "Jos ei sinulla ole vakituista rakastajatarta, niin se pitää ottaa… Joko kutsun viinurin ja käsken tuoda vakituisen tytön?…"