— "Kuka hän on?"
— "Kuka hän on?" — näkyi käteinen kysymys naisten silmistä, ja ne olivat ylpeitä, jotka tiesivät sanoa, että hän oli neiti Rannisto Suomesta.
Oolavi näki ja huomasi sen kaiken. Martva kohosi hänen silmissänsä kauneuden ja sulouden ruhtinattareksi. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa vailla naisen parasta. Neiti Iltamo oli joutavan lepertelijä. Muut läsnäolijat olivat hänen tapaisiansa. Kaikista puuttui naisen hienoin runous.
Neiti Iltamo oli tullut sisälle ja hänkin katseli outoa naista ihmeissänsä. Kun Martva punastuneena istahti ja Oolavi alkoi puhella hänen kanssansa, pääsivät neiti Iltamossa naisen vaistot valloillensa. Hän oli nähnyt sormuksen Oolavin sormessa, mutta ei hän sitä ollut minään pitänyt, joko siksi, ettei hän Oolavia ajatellut, tai siksi että uskoi kilpailijansa voimattomaksi hänen sulonsa rinnalla. Nyt hän huomasi pettyneensä. Hänessä heräsi kateus ja mustasukkaisuus, kuten aina naisessa, joka on joutunut hänen asemaansa. Se tunne sitoi hänet nyt Oolaviin entistä lujemmin. Siinä ei ollut perinnä hänelle kysymys Oolavin voittamisesta itsellensä, vaan kilpailijan masentamisesta.
Ja se tunne lisääntyi aina sitä mukaa, kuin hän näki Oolavin ylpeilevän Martvasta. Kun tämä tuli häntä tanssiin pyytämään, tekeytyi hän mitään huomaamattomaksi, puheli entiseen tapaansa, vieläpä osottautui välinpitämättömäksi Oolaville. Mutta sitä tehdessänsä hän laski, että se oli nyt hänelle edullisinta.
Mutta Martva puolestansa oli ihastunut kuullessansa Iltamon nimen. Hän oli ylpeä siitä, että Oolavi oli tuttu Suomen suurimman taiteilijattaren kanssa.
Viulut olivat jo väsyneet, kurjat tanssitut kylläisiksi. Loistava hyväntekeväisyysjoukko oli koteihinsa hajautunut. Kun neiti Iltamo istui nyt yksin huoneessansa, ajatteli hän Oolavia, ja hänestä tuntui että hän oli se "oikea" hänelle. Hän oudosteli, miksi ei hän ennen ollut sitä täysin tajunnut. Kateus, runollinen mustasukkaisuus ja naisellisuus muuttuivat hänessä verhomaiseksi lemmentuotteeksi, jolla hän verhosi tunteittensa oikean luonteen. Ne muuttuivat lemmeksi niin sairaloisen täydellisesti, että hän itse varmasti uskoi Oolavia rakastavansa. Hän muisteli hänen puheitansa, hänen käytöksestänsä ja kaikesta löysi hän nyt hienoutta. Hän otti hänen lahjansa, katseli sitä kauvan onnettomana, painoi sitten kasvonsa pielukseen ja itki hiljaa itseksensä.
Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.
Musta käärme oli lemmenkukan lehdellä… Nuori neito itki sitä kukkaa…
Oli kuuton yö… Se kääri väsyneitä jo uniliinoihinsa… Se tarjoili jo uniherkkujansa… Vaan yhä istui neiti Iltamo… Unen herkut eivät kelvanneet hänelle… Hän istui ypö-yksin. Heikko valo valaisi huoneen hienon-himmeästi. Silmä tuskin jaksoi siitä erottaa nuoren naisen, joka istui kuin kaunis pikku Yötär, riisuttuna väljään neidon maatamenopukuun…